Mimosan sen hetkinen poikaystävä (bodari) heitti mut alas parvekkeelta Mimosan ja sen tyypin tupaantuliaisissa ja jouduin kävelemään/liftaamaan kotiin. Sen jälkeen me ei taidettu puhua muutakuin kännissä joskus sen puukotusjutun jälkeen. Mun vakkaribaarin edessä taidettiin viimeisen kerran jutella, sen jälkeen näin sen kerran puistossa ja mun ex-bändikaveri päivitti mun tieteelliset tietoni tuosta kasvista, Mimosasta. Tavallaan mulle se kasvilaji on nyt kuollut sukupuuttoon.

Välitin kukkasestani paljon, mutta nykyistä tyttöystävääni (joka ei halua tulla kutsutuksi sillä nimityksellä) suorastaan sanoisin rakastavani. Viime yönä kuiskasin "Olet rakas!" hänen korvaansa useamman kerran. Olin ottanut hieman sitä sun tätä, muun muassa alkoholia. Haluaisin vain maata hänen syleilyssään mukavalla sängyllä tai sohvalla taikka ihan vain lattialla. Mutta kun tämäkin suhde on niin epävarma, ei epävakaa, Rakkaani (hän ei ehkä inhoa tätä nimitystä yhtä paljon kuin "tyttöystävää") on osoittanut selvästi välittävänsä minusta, laittamalla niin paljon peliin tavatakseen minua ja on ollut aidosti huolissaan minusta kun olen kadonnut tai sekoillut.

Olen ihan kujalla kun kirjoitan tätä, anteeksi kirjoitusvirheet ja epäselvä ja sekava teksti. Väsymys vaivaa, ja oon vetänt lyrikoita bentssoi ja subuu. Sen jälkeen kun rakkaani lähti meiltä (olen siis muuttanut kverin luikse ellen ole sitä jo maininnut aoemmissa teksteissä) minua alkoi vaivata masennus, ja kun kämppikseni muijakaveri jäi yöksi, lähdin siis häiritsemästä (aiemmin illalla oli enemmän vieraita, mä laitoin safkaa ja syötiin yhdessä) toisen kaverin kanssa sen kämpille istuun loppuyön. Muut vieraat paitsi tämä yksi kaverini olivat jo lähteneet kun rakkaani saapui paikalle.

Olin Halikossa katkaisuhoidossa. Siitä ei ollut kauheasti apua kun olen vieläkin opioidiriippuvainen. Mutta jännää siellä hoidossa oli... Halikossa tehtiin säästötoimenpiteitä ja siksi päihdeosasto yhdistettiin psykoosiosastoon. Kaikki läsnäolleet kyllä tietävät kuka olen tämän tekstin perusteella kun olin silloin ainoa huumeriippuvainen saapuessani ja myöhemmin meitä narkkareita oli vain kolme parhaimmillaankin, koko kahden viikon hoitojaksoni aikana. Muut olivat kaiketi alkoholisteja ja osastojen yhdistymisen jälkeen psykoosipotilaita, ja ne vasta mielenkiintoisia ihmisiä olivat.

Yksi niistä psykoosipotilaista hoki koko ajan tv:n läheisyydessä: "Laita Harju & Pöntinen, laita harjuetpötinen, m'haluun harjuetpöntistä."
Sitten välillä se suljettiin "tiskaamisen" tai "kahvinkeittämisen" takia koppiin, tai siksi että se meni muiden potilaiden huoneisiin. Yhtenä aamuna se oli meidän  miesten huoneessa ja yritti kiskoa mun farkkuja jalkaansa, joten mä huusin sille, että painu ämmä vittuun. Se lähti ja mä ryntäsin kertomaan hoitajille ja raivosin siitä, mutta ne sanoivat vaan: "Ei ketään voida teljetä koppiin koko päiväksi"
Sitten se taas yritti juoda meidän miesten yhteiset kahvit. Niin kuin miljoona kertaa aiemminkin. Jos se sama ämmä on siellä vieläkin, tulevien katkolle menijöiden olot tulevat olemaan tuskalliset. Ai niin, se ämmä väitti myös koko ajan että joku oli vienyt hänen meikkinsä...

Kun reflat iskee, luissa tuntuu jomottavaa kipua, kaikki muutkin kivut voimistuvat, on kuumeinen olo ja välillä hikoilee sairaalloisesti, koliitin aiheuttamat vatsavaivat muuttuvat sellaiseksi tunteeksi kuin vatsasta olisi tulossa ulos jokin otus, joka välillä yrittää työntyä ulos mutta ei pysty, onnistuu ainoastaan aiheuttamaan helvetillistä kipua. Joku kutsuisi tätä tekosyyksi, minun pitäisi kestää tämä kun itse olen sen aiheuttanut (vai olenko, eikö riippuvuus olekaan enää sairaus?),  mutta ei sitä voi kestää, kolmea kuukautta, kolme viikkoa tätä morfiini- ja oksikodonikuurin jälkeen olisi ollut siedettävissä, mutta kun sekaan sotkee metadonia ja subutexiä, saa sellaiset sekareflat, jotka ovat miedommat kuin pelkät morfiinireflat mutta kestävät kolme kuukautta ja ovat voimakkaammat kuin pelkät subureflat. Normaalia elämää jatkaakseen on pakko hakea päivittäin jotain vieroitusoireisiin, tai sitten maata sängyssä koko päivä ja yrittää nukkua painajaisten sekaista unta. Tarvitsisin kolme kuukautta jossain laitoksessa, jossa saisin bentsoja päivittäin rauhoittamaan minua ja josta en voisi poistua mutta siellä olisi virikkeitä tarpeeksi. Tai sitten kolme kuukautta lomaa, bentsoja ja panacodeja ja lopettaisin subun ja metadonin seinään ja ottaisin päivittäin bentsoja helpottamaan oloa, ja jos olo menee liian pahaksi ottaisin kolme neljä panacodia. Ehkä jos olisi ihan pakko tehdä jotain niin saisin subuvedot, miedot sellaiset.

Koulusta sain yhden armovuoden lisää suorittaa kouluni, kirjoitukset jaettuna kolmeen osaan. Koska en ehtinyt tehdä rästitehtäviä en saanut nyt keväällä kirjoittaa äidinkieltä, mikä on ihan hyvä, kun se siirrettiin ensi syksyyn. Vaikka toisinaan tuntuu siltä, että paskat koulusta, ei minusta ole siitä pääsemään läpi, vaikka kirjoitin aiemmin jo L:n ja M:n, niin olen liian tyhmä että saisin suoritettua kaiken mitä vaaditaan YO-kirjoituksiin osallistumiseen. Ja nuo arvosanat sain parhaista aineistani, englannista ja kemiasta.

Mutta paskaaks tässä. Hirsipuu on oikeasti ainut varma tapa vieroittautua pysyvästi ja se houkuttaa minua kummasti. Yhä enemmän kun noita masennuslääkkeitäkin syön, minun täytyy olla todella heikko ihminen, ei minulla ole mitään tahdonvoimaa. Tai sitten voisin vain jäädä rekan alle tietämättä ise siitä mitään, tai joutua pommi-iskun uhriksi, todella lähellä sitä pommia, isoa sellaista, niin siinä ei itse ehdi edes tajuta mitä tapahtuu saatikka tuntea kipua tai pelkoa.  Harmi että pommi-iskussa kuolisi muitakin, jotka eivät halua kuolla, mutta en uskalla muuten tappaa itseäni.

Olen myöntänyt itselleni että olen narkkari. Se kuulostaa pahalta, mutta se on totta, olen fyysisesti koukussa, mutta siitä sainkin motivaatiota hakea apua. En halua olla narkkari. Mutta minulla on myös mielenterveysongelmia, jotka ovat edesauttaneet sitä että minusta on tullut tälläinen. Mutta jos en saa oikeanlaista hoitoa, olen taas pian yhtä masentunut ja apaattinen kuin yläasteikäisenä, ehkä ryhdyn jopa viiltelemään ja muuten vahingoittamaan itseäni, kuten ennen.

Oikeastaan tein silloin aika sairaita juttuja itselleni. Viiltelyn lisäksi poltin itseäni sytkärillä ja kuumennetuilla hakaneuloilla. Viilsin syvän haavan, joka vuotaa verta, ja poltin se punaisena hehkuvalla hakaneulalla umpeen. Viilsin toisen haavan ja ompelin sen umpeen tavallisilla ompeluvälineillä. Tein colttihymiön käteeni ja kun siihen nousi vesikello, poltin sitä sytkärillä niin, että neste sen sisällä kiehahti ja vesikello räjähti. Poltin nuppineulanpään noestä mustaksi ja tökin sillä itseeni reikiä joihin jäi pysyvä musta täplä. Silloin kukaan ei huomannut ongelmiani, vasta kun päihteet tuli kuvioihin, minulla alkoi olla muiden mielestä ongelmia. Silloin kun he siitä ensimmäisen kerran valittivat, minulla ei vielä edes mitään päihdeongelmaa ollut. Ja päihteet leimaavat kaikkia muita ongelmiani, masennus ja muut mahdolliset mielenterveyden häiriöt jäävät huomiotta kun vain tarkastellaan päihdeongelmaani. Eikä sitä tunnuta ymmärtävän että pahaan olooni minä rupesin jatkuvasti käyttämään päihteitä. Kun en muuten jaksanut, en kestänyt ja olin muuten täysin apaattinen. Oloni on ollut todella kamala selvinpäin jo ennen kuin olin niin koukussa etten pystynyt lopettamaan ilman refloja. Huumeleima tästä tulee, mutta sille ei voi mitään, vaikka se on yksi pahimpia leimoja mitä ihminen voi saada nyky-ajan Suomessa, vain pedofiilit ja terroristit ovat narkkareita (joka yleiskielessä kattaa kaikki huumeidenkäyttäjät, ei vain opioidiriippuvaiset) pahempia ihmisiä.

Toisaalta taas ystäväni ja tuttavani pitävät minua rauhallisena ja järkevänä, jota heidän seurassaan ja heihin verrattuna usein olenkin. Mutta minullakin alkaa heittää päässä aina välillä. Kotona jostain syystä suutun herkästi, alan raivota, vaikka en ketään satutakaan, korkeintaan itseäni, ilmeisesti vihaisena pelotan muita perheenjäseniä. Tuntuu oudolta olla aikuinen, lapsena kun sai raivarin, tai kun lapsi saa raivarin, ei siitä kukaan välitä. Nykyään ihmiset reagoivat, toisaalta kai nautin siitä ja toisaalta haluaisin vain purkaa tunteitani kaikessa rauhassa.

Kärsin taas refloista ja sairastelen. Pitäisi kait mennä hoitoon, mutta ei vain tunnu siltä, en halua että kukaan saa tietää. Oikeastaan se jokin täytti tyhjiö jonka täytti joskus aikanaan kevyemmät aineet ja kovien aineiden kevyt käyttö. Osittain siksi että se parantaa masennukseni ja olen se ihminen joka haluan olla. Rauhallinen, ystävällinen, kärsivällinen, kiinnostunut, välittävä. Jaksan paremmin kuin ennen. Kunhan ei ole reflat, sitten mistään ei tule mitään, tai sitten horkat, mutta ne menee ohi parissa tunnissa. Pitäisi kai nimetä tämä teksti uudelleen "Cotton feveriksi". Mutta siinä pitäisi olla yksi kai-sana. Voisin käyttää myös muita sanoja, kuten mahdollisesti tai ehkä. Mutta nyt täytyy kylvää kaita.

Ylioppilaskirjoitukset olivat ja menivät. Osallistuin ensimmäistä kertaa ylioppilaskirjoituksiin, kirjoitin kemian ja pitkän englannin. Tuloksia olen vain vilkaissut, sillä en ole aivan varma ymmärränkö niistä mitään. Kemiasta tuli ilmeisesti niin paljon pisteitä, että sillä olisi saanut viime keväänä M:n, niin kemianopettajani sanoi. Se sinapin etikkahappopitoisuuden selvittäminen oli erikoinen, mutta hyvä tehtävä, jossa pääsi vähän improvisoimaan. Onneksi tajusin sen ja sain siitä tehtävästä kait täydet pisteet.

Olen haikaillut tyttöystävän perään. Haluaisin olla parisuhteessa, tunnen tarvetta saada läheisyyttä ja hellyyttä ja myös seksiä. Mutta olen aivan liian outo ihminen että minusta kukaan kiinnostuisi. Se on sääli, ja millä minä sitä paitsi selittäisin mitä kaikkea puuhailen ja olen puuhaillut ja kenen kanssa puuhaillut. Välttämättä kaikki tuttavuuteni eivät eivät olisi tyttöni mieleen, sillä tunnen yhden jos toisenkin ihmehiihtäjän, jota ensisilmäyksellä monet pelkäävät: verestävät silmät, joissa on nuppineulanpään kokoiset pupillit ja tyhjä katse. Enkä tiedä voisinko kertoa hänelle, että olen hieman koukussa ja käytän päivittäin. Välillä olen refloissa. Ota siitä sulhanen itsellesi. Olen kuitenkin rauhallinen ja ymmärtäväinen, osaan hyväksyä kaikenlaiset ihmiset ja heidän kaikenlaiset tapansa. Mutta se ei silti muuta tuota yhtä asiaa, joka karkottaisi läheiset ympäriltäni, jos he siitä tietäisivät.

Aika oli se joka oli sovittu. Nousin pystympään kumarasta ja ajattelin kuolinrunoani: "mitä se olisi?"

"Olisiko se jotain lyhyestä elämästäsi vai pitkä kerronta raskoista taakoista, suruista ja murheista? Vai onko se jotain, mikä iloitsee siitä vähästä, mikä teki joskus harvoin onnelliseksi? Vai olisiko se tuota kaikkea?" Alitajuntani, paniikkini ja melankoliani puhuivat päällekäin.

"Kuolinrunoni olkoon:
Kasvoi kerran siemenestä puu
Nyt sen lehdet syksyn tuuli lennättää
Mutta itse tuo puu polttopuiksi joutui"

"Olkoon asia näin." Totesin alitajunnalleni ja palauduin todellisuuteen

"No lausu kuolinrunosi, tai ole lausumatta ja valmistaudu kohtaloosi." Väkijoukko lauloi kuorossa, malttamatta odottaa illan surunäytelmää.

"Kasvoi kerran siemenestä puu
Nyt sen lehdet syksyn tuuli karkottaa
Mutta itse tuo puu polttopuuksi joutuu"

Sanoin avustajanuorukaiselle: "Älä lyö vielä ensimmäisellä, äläkä toisella viillolla, vasta kolmannen viillon jälkeen lyöt, ja lyödessäsi lyöt niin voimakkaasti ettei pääse minkäänlaista tuskanhuutoa."

Sitten, hiljaisuus, rauhallisuus, odotus. Otin koristellun rituaalitikarini ja vedin syvään henkeä. Nostin veitsen, paljastin vatsani. Pistin veitsen sisään vasemmalta, nielin kaikki halut huutaa sietämättömästä tuskasta, mutta kuollakseen kunniakaasti, on kuoltava hiljaa. Tein viillon oikealle, käänsin vielä veitsen toiseen suuntaan, toin sen takaisin ja halkaisin palleani, Kuulin vain pienen sujahduksen ja kaikki oli ohi.

Veri levisi valkoiselta tyynyltä valkoisille lakanoille, valuessaan muodosti kuvioita kuin eksoottisia kukkia, joku nainen yleisöstä heitteli sekä valkoisia että punaisia ruusunlehtiä tämän makaaberin asetelman päälle. Keskellä seisoi uniformuun pukeutuneen miehen verinen ruumis, veri valui siitä kymmeninä puroina valkoisille lakanoille ja tyynyille, kuljettaen mukanaan myös ne ruusun terälehdet, muodostaen koko ajan kasvavan asetelman.

Olen toisaalta laiskistunut muissa suhteissa. Hengailen päivät kaupungilla ja kavereiden nurkissa, enkä kirjaimellisesti tee mitään. Minulta on loppunut ideat myös filosofian suhteen, en enää ole keksinyt uutta elämänfilosofiaa puoleen vuoteen, kun ennen muutin elämänkatsomustani harva se päivä ja oivalsin usein jotain uutta. Olen päätynyt siihen että kaikki loppujen lopuksi on aivan turhaa, jos ne purkaa täysin materialistisesti ja selittää sen avulla olemassaolon, silloin sillä ei ole mitään merkitystä. Mutta merkitykset ovat ihmisten mielissä: ilman ihmistä miettimässä mikä on tärkeää, mikään ei ole tärkeää eikä myöskään epä-tärkeää. Jokaisen pitäisi löytää omat merkityksekkäät asiat elämästään ja se on kylmä tosiasia, ettei kukaan muu voi antaa sinulle sellaista elämää joka tyydyttää sinut, voit tehdä sen vain itse. Muiden tahtoon alistuminen usein johtaa henkiseen ahdistukseen muiden ihmisten odotusten takia, ja jossain mielessä sitoo ihmisen tilanteeseen jossa hän on onneton. Ihminen ei ole vapaa, ihminen on lähipiirinsä muodostaman yhteisön orja, ja orjia ovat he kaikki muutkin. Jotkin tästä pääsevät vapautumaan, jos uskaltavat, sillä usein henkilökohtaisen vapautumisen kynnys on korkea, täytyy uskaltaa uhmata elämänsä auktoriteettejä, jos haluaa olla oma itsensä.

Minä en uskalla. Minä olen perheeni, sukuni ja ystävieni odotusten vanki. Aloitan aina kaikki asiat muiden mieliksi, ja kun en pidä niistä, jaksa niitä enää tai tunnen suoraa vastenmielisyyttä niitä kohtaan, jätän ne lyhyiden ponnistelujen jälkeen hoitamatta. Myöhemmin murehdin että tulipa tämä taas laiminlyötyä, ylioppilaskirjoitukset edessä ja kursseja hoitamatta, osa pitäisi tehdä itsenäisesti, mutta en ole vielä edes aloittanut. Sillä en kestä koskea koulukirjoihin sillä ne muistuttavat minua tästä umpikujasta johon olen ajamassa sataakahtakymppiä enkä uskalla painaa jarrua.

"En taida suostua." Sanoin rauhallisella, coolilla äänellä ja sipaisin hiukseni taaksepäin. Olin niskan päällä tässä psykologisessa sodassa.

"Kuinka niin, kyseessä on siis huomattava summa rahaa?" Tyhjäntoimitusjohtaja hätääntyi.

"Haluan takaisin vain työpaikkani." Hymyilin ja myhäilin itseeni tyytyväisenä.

"Mutta miksi ihmeessä, miksi haluaisit toimittaa tyhjää paikasta toiseen olemattomalla palkalla."

"Palkasta ei ole kyse, tarvitsen vain työn, kirjaatte minut takaisin Tyhjäntoimiston työntekijöihin ja annatte työtodistuksen, se riittää."

"Mutta mitä minä teen ylimääräisellä työntekijällä, jolle täytyy maksaa palkkaa määrittelemättömän ajan?"

"Kyse ei ole kuin ehkä kuukaudesta tai kahdesta."

"No jos sitä vaadit, mutta vain pariksi kuukaudeksi."

"Kyllä sen pitäisi riittää. Täytyykö minun itseasiassa tulla töihin täysin konkreettisesti tämän ajan, vai tyydytkö vain pitämään minut kirjoilla?"

"Kyllä sinun olisi parasta ilmestyä töihin heti seuraavana aamuna." Tyhjäntoimitusjohtaja otti sikarin laatikostaan ja rupesi toljottamaan ikkunasta lasittunein silmin, mietteliään näköisenä. Sillä välin minä liukenin huoneesta huomaamattomasti.