Kuvittelin, että jäisin tänä aamuna sänkyni pohjalle, enkä enää nousisi, mutta minä nousin. Sain takaisin kokeita, melkein kaikki meni hyvin, paitsi kaikki jonka piti mennä hyvin. Äidinkielen kokeesta kuusi plus, vain koska en kykene tulkitsemaan mitään.
  Aina kun eteeni laitetaan jotain tulkittavaa, katselen sitä enkä osaa ajatella mitään. En osaa erottaa mielipidekirjoitusta uutisesta, enkä hyvää tekstiä huonosta, vaikka olen lukenut ja kirjoittanut useita vuosia. Teen kaiken päinvastoin kuin minusta tuntuu oikealta, koska tiedän että olen aina väärässä, ja silloinkin olen väärässä. Ehkä on vain tarkoitettu, että jatkuvasti jauhan mielessäni ja puheessani kirjailijaksi tulemista, mutta en oikesti pysty edes selviytymään lukion äidinkielenkursseista.
  Vaikka maanantai-iltana olin aivan maassa, kuten koko tiistain, nyt olen vain passiivinen. En halua enkä jaksa mitään. Olen laiminlyönyt ne asiat taas vaihteeksi. Aika tökkö olo ja katselen vain ympärilleni. Näin edellisissä teksteissäni kirjoitusvirheitä, enkä ole korjannut niitä, en vain jaksa eikä minua kiinnosta. Todellisuus tuntuu jotenkin sekavalta, kaikki jotenkin niin irrelevantilta kaikkeen. Irralliselta, mutta silti jotenkin lattiaan naulatulta, kuin vapaus olisi vankilani. Kuten se taitaa ollakin. Musiikki tuntuu jotenkin konkreettisemmalta, kuin se äänenä saisi minut värähtelemään, se porautuu päähäni ja lukee ajatukseni, ehkä enemmänkin kuin se olisi ajatukseni. Ajatukseni ovat jossain muualla, en taida ajatella.
  Fyysisestikin olen aivan loppu. Kuumetta on ja yskä, paikat särkee, puhe takkuilee ja on virheellistä, nenä vuotaa ja niiskutan kuin jokin limainen kakara. Tunnen olevani täysin idiootti, ei mikään ihmekään että olen niin yksin. Pahinta onkin että olen voimaton sen ja itseni edessä.
  Olen alkanut pelätä elämäni jäävän elämättä. Olen pelännyt sitä oikeastaan jo paljon pidempään, mutta nyt vasta se iski pahasti. Olen ajatellut, että lähtisin tekemään jotain täysin tyhmää, kuten yrittäisin kiertää maailman liftaamalla tai jotain vastaavaa. Toisaalta olen ajatellut myös, että nyt opiskelen, "hyvin" eli niin hyvin kuin kykenen, ja joskus vanhempana elän. Olen kateellinen niille ihmisille, joilla on jotain elämänsisältöä ja seikkailuja, minä olen vain tylsä, pystyynkuivanut ihmisenraato, josta ei ole mihinkään, joka tulee vain päätymään umpikujaan, eikä elä ikinä.
  Tunnen että tulen olemaan yksin aina, ja aina yhtä tylsässä tilassa, en voi seikkailla missään, minulla on vain sellaisia ihmisiä ympärilläni, joita vihaan. Sanoisin että monet ihmiset saisivat olla kiitollisia omasta elämästään ja sen sisällöstä ja niistä ihmisistä. Jack Kerouac saattaisi sanoa minulle, että olisin tyytyväinen kun en ole kuuluisa kirjailija ja joutunut kokemaan sitä kaikkea, liftaamista ja muuta, ehkä ei mutta kuitenkin, haluan elää kiinnostavaa elämää, enkä tälläistä umpikujasta toiseen juoksemista, jatkuvaa kuvittelua ja unelmointia, itsetuhoisuutta ja surua ilman syytä.
  Joku näsäviisas imbesilli saattaisi sanoa minulle että olisin itse tyytyväinen kun minulla on ruokaa nenäni edessä ja viihde-elektroniikkaa ja vaikka mitä muuta, toisin kuin kehitysmaalaisilla ja joillakin muilla. Ruuasta ei ole mitään iloa kun sitä ei tee mieli syödä, eikä viihteestäkään kun se ei tunnu miltään. Olisin mieluummin nälkäinen ja ihmisten ympäröimä, kuin yksinäinen ja ylitsepursuavan hyvinvoiva länsimaalaissika, olisin silloin edes tyytyväinen siitä ruuasta ja ajankulukseni minulla olisi muita ihmisiä ja sosiaalisia aktiviteetteja.
  En tiedä onko tämä totta, mutta luulen että kehitysmaissa ei kärsitä masennuksesta yhtä paljon kuin lännessä, sillä ruokittu ja vaatettu ihminen jolta puuttuu ihmissuhteita aiheuttaa itselleen vain kierteen, koska vaikuttaa itse paljon asiaan, mutta taas nälkäinen ihminen ei itse vaikuta ruuan määrään ja niin ei ole kierrettä vaan on vain olosuhteiden orjuutta, harvoin olosuhteet itsessään ovat kierre.