Kirjoitin taas novellin, joten olen päässyt taas kirjoittamisen makuun? En vai? Unohdin ihan kokonaan etten ole vieläkään saanut sitä esikoisteostani kirjoitettua puhtaaksi, vaikka on ollut tarkoitus, onhan se vielä keskenkin, kun siihen piti tulla myös muutama aiheeseen liittyvä novelli, joita en ole vielä kirjoittanut. Voi olla elämä niin kovin vaikeaa, mutta unelmien eteenhän pitäisi tehdä työtä? Ei, ei todellakaan, niiden pitää tippua taivaalta tai toteutua spontaanisti, muuten voi väittää olevansa elämän kaltoin kohtelema.


Novelli eräästä novellista

He kutsuivat minua hulluksi kun kerroin aikovani kirjoittaa novellin novellin, joka kertoo novellin kirjoittamisesta, kirjoittamisesta. Sanoivat ettei sellaista voi kirjoittaa ja etteivät ymmärtäneet mitä puheeni tarkoittavat, mutta minähän näytin heille, tai oikeastaan tulen näyttämään, jos asiaa tarkastellaan teidän lukijoiden näkökulmasta. Joten kirjoitin ja kirjoitan novellin siitä kuinka tämän novellin kirjoitin. Miten se on mahdollista te kysytte? Jos kyseessä olisi asiateksti, olisin valehtelija, mutta novelli on fiktiota joten voin valehdella ja vääristellä tosiasioita niin paljon kuin haluan.
  Tämä kirjallisuuden avant-garde sai alkunsa eräänä synkkänä talvipäivänä. Oikeasti synkkyys ei ole mainitsemisen arvoista sillä täällä pohjolassa kaikki talvipäivät ovat synkkiä, mutta se täydentää ja täydensi tekstiä, joka muutoin voisi olla varsin köyhää. Mateleva aamun odotushetki ennen tunnin alkua lakkasi matelemasta kun sain tämän idean, josta harkitsemisen ja suunnittelun jälkeen oli syntyvä tämä teksti, jota luette. Ymmärsin heti ettei koko ajatuksessa ollut mitään päämäärää saatikka logiikkaa, joten kukaan oli tuskin aiemmin kirjoittanut mitään vastaavaa. Eräs ystävä kysyi mitä oikein kirjoitan, kun selitin asiani hitaasti, mutta varmasti, hän vain totesi: "Olet hullu."
  Kirjoittaessani välituntisin, eli aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus, niinkuin minulla oli ja on tapana, haaveilin välillä suuresta maineesta ja kunniasta, jota tämä novelli toisi, mutta ei tuonut, kuten te rakkaat lukijat jo hyvin tiedätte, mutta päädyin johtopäätökseen että taisin nauttia enemmän itse kirjoitusprosessista kuin tulisin nauttimaan novellin valmistumisesta. Istuin välillä penkillä, välillä tuolissa ja kerran sohvalla ja kirjoitin muistiin ettei se ollut kovin relevanttia.
  Minä tiedän että arvostelijani saavat nähdä miten tämä kirjoitus nostetaan aikanaan arvoonsa, vaikka postuumisti ellei muuten. Tässä novellissa on sitä jotain, samaa kuin maalauksessa jossa taiteilija kuvaa itsensä maalaamassa kyseistä maalausta. En kyllä koulun jälkeen ole kirjoittanut riviäkään, kirjoitin vasta seuraavana päivänä, eli nyt kirjoitan siitä kuinka kirjoitan ja jätin kirjoittamatta, mietin miten olen menettänyt sen siemenen josta tämä tarina kasvoi. Tänään oli ja on kyllä poikkeuksellisen epäinspiroiva päivä, minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua etten saa tätä tekstiä koskaan valmiiksi.

Tuota kyllä piti hieman karsia, se on kyllä epätavallisen tyhmä teksti minulta, mutta toisaalta sen voisi ajatella olevan samaa tasoa kuin kaikki muutkin tekstini, kun olen ainakin yrittänyt, mutta... jos joku onnistuu kirjoittamaan koulun ohella kunnollisen täyspitkän teoksen, niin hän ansaitsisi jonkun palkinnon, jotain suurta ja mahtavaa...
  Olen nähnyt viime aikoina kyllä pelottavan paljon sellaisia unia, joiden aikana olen uskonut niiden olevan totta ja oikeastaan niiden voisi luullakin olevan totta elleivät ne olisi päättyneet olosuhteisiin, jotka eivät aamulla enää vallinneet. Myös herääminen aamulla on ollut vaikeaa, kun minullaon ollut kaikenlaisia harhaluuloja, kuten olen luullut herätyskellon soivan vain siloin kun ajattelen jotain ja että olen luolassa jossa stalagmiiteista voi nähdä tulevaisuuteen. Todellisuuteen palaaminen joka yön jälkeen on ollut shokki ja hereillä olo ahdistaa alkuun ennen kuin siihen tottuu.
  Yksi näistä unista oli kuin kuva haaveistani ja mitä seuraa jos ne eivät toteudukaan, kun olen kuitenkin jättänyt paljon sen varaa, että minusta tulee jonkin sortin taiteilija, kirjailija tai muusikko. Unessa istun yksin hämärässä huoneessa, työpöydän ääressä: pöydällä on kirjoituskone, viinipulloja, injektioruisku ja revolveri, jonka vieressä on yksi luoti. Istun ja olen melankolinen, samalla kuitenkin hieman ruumiini ulkopuolella, ympärilläni ei ole selkeitä seiniä ja edestäni tulee valoa.
  Kaunis, todella kaunis, suorastaan lumoava nainen, kutsuu minut esiintymään yleisölle, kirkkaasti valaistulla, mustalla lavalla. Tunnistan naisen sillä olen nähnyt hänet koulussa, mutta en oikeastaan tunne häntä, olen kyllä ajatellut häntä joskus.
  Olen taas siinä hämärässä huoneessa, edestäni tuleva valo on kirkkaampi ja se saa huoneen entistä synkemmäksi. Täytän injektioruiskun jollain aineella, laitan sen suoneen, mutta en tunne mitään vaikutusta, en minkäänlaista. Lataan luodin revolveriin ja nousen paikaltani.
  Kävelen ulkona yössä, päälläni on sama bisnespuku kuin siellä lavalla, minulla ei ole solmiota ja takki on auki. Revolveri on sullottuna housujen vyötärölle ja koitan peittää sen kahvaa takilla. Vastaan kävelee ihmisiä, jotka olen joskus tavannut ja joiden kanssa olen jutellut. Pelkään että he huomaavat revolverini ja luulevat minun aikovan tappaa jonkun muun kuin itseni.
  Toinen uni oli hieman maan läheisempi ja todellisempi. Jotain sellaista jonka voisi kuvitella olevan enne, tai varoitus. Hulluksi tuleminen ja koulu yhdistyvät ja tuhoavat elämäni ja järkeni, minusta on jäljellä vain raunio. Olen fysiikanluokassa, opettaja on paikalla. Minä yritän hieman oudosti ottaa kontaktia muihin luokassa olijoihin, vaikka en hereillä edes puhu heille normaalin päivän aikana, mutta he alkavat käyttäytyä kuin koulukiusaajani yläasteella, osa onkin samoja ihmisiä, mutta eivät he normaalisti kiinnitä mitään huomiota minuun, ei enää sitten yläasteen.
  Menetän muistini ja herään lattialta, kaikkien katseet huutavat minulle että olen henkisesti pirstaleina, vaikkakin fyysisesti ehjä. Makaan lattialla ja kauhun tunne täyttää minut. Herään unesta ja oloni helpottuu, mutta olen silti hieman peloissani.
  Nukahdan uudelleen ja uni jatkuu: olen psykiatrilla ja jostian syystä fysiikanopettaja on mukana. Minulla om tunne etten tiedä mikä on totta, kun muistan että heräsin, mutta en millään voi olla varma. Olen kuitenkin sitä mieltä, että elämäni on lopussa.
  Tämä uni saattaa olla vastakohta tuolla aiemmalle unelle, mutta lähinnä tuo kontaktinottamistilanne tuo mieleen yläasteen, kun halusin olla hyväksytty ja saada ystäviä. Lukioon tullessa ihmiset kait aikuistuvat, mutta kaikkein pahimmat kiusaajat menivätkin amikseen, joten sekin saattaa olla syynä. En kyllä enää tätä nykyä halua olla missään tekmisissä koulukavereideni kanssa, olen kait vuosien mittaan oppinut etten millään sovi heidän joukkoonsa, enkä enää edes halua sopia. Ehkä nämä unet vain tarkoittavat että tulen epäonnistumaan kaikessa mitä yritän, niin kuin on tähän mennessä käynyt aina. En ole kuitenkaan myynyt sieluani alennuksella kuten kaikki muut, ehkä ihminen ei suostu myymään sieluaan mistään hinnasta, ennen kuin siihen tarjoutuu mahdollisuus.