Tänään tajusin että jokin minussa on muuttunut. Ei, ei todellakaan se jatkuva tarkoituksettomuuden, siis tunne ettei elämälläni ole mitään tarkoitusta. Mutta en enää sure sitä jatkuvasti, enkä viihdy enää yhtä paljon yksin toimettomana ollessa. En jaksa sitä, mieluummin teen jotain kotitöitä, läksyjä tai kävelen ympyrää alakerrassa, vaikkei aloitekykyni ole kehittynyt.

Jaksan olla ystävien kanssa kaupungilla lorvailemassa päivät pitkät selvinpäinkin kun ennen menin selvänä useimmiten kotiin märehtimään. Ehkä se johtuu siitä että minulla on uusia hyviä ystäviä, jotka eivät halua tulla esitellyiksi. Eivät he niin uusia ole, muutaman vuoden olen heidät jo "tuntenut", mutta vasta nyt olen heihin oikeasti tutustunut. Eikä tämä kaikki tarkoita sitä että olisin nykyään absolutisti, mutta nautin päihteitä lähinnä muiden seurassa ollessa.

Stressi on ollut aina minulle suuri ongelma, jota olen hoivannut höpöheinällä ja muilla sen sukuisilla tuotteilla sillä ne todella lievittävät stressia, mutta niiden hinta ja vaikea saatavuus ovat haitanneet stressinhallintaani. Aion jatkossa vähentää stressiä poistamalla kalenteristani muutamia henkilökohtaisia projekteja ja otan vähemmän kursseja joka jaksoon, etten huku työtaakkaan. Esikoisromaanini kirjoittaminen niin ollen hidastuu, jää ehkä viikonloppu- ja lomaprojektiksi, mutta sille ei voi mitään, ja samoin käy musiikille ja kuvataiteelle.

Tämä maailma vaatii nuorelta aikuiselta liikaa, jotta tämä voisi aidosti harrastaa taiteita opiskelun ohella, ehkä työkin voi olla liikaa, jos on molempia, on aivan varmaa ettei hän kykene maalaamaan tai kirjoittamaan. Voi olla, kun kerran harrastan musiikkia, kirjallisuutta ja kuvataidetta samanaikaisesti, että se on liikaa, ja jos jättäisin kaksi niistä kokonaan pois suoriutuisin sekä koulusta että menestyisin yhdellä taiteen saralla.

Muutaman kerran on aivan yht'äkkiä, ilman syytä, tullut sellainen tunne ettei missään ole mitään järkeä ja olen ollut vain romahtaa kasaan, mutta se on mennyt ohi. Silloin tuntui kuin kaikki, sosiaaliset suhteet, koulu tai mikään muukaan aktiviteetti oikeasti olisi tärkeää, vaan aivan yhtä tyhmää ja turhaa kuin kotona mököttäminen. Sitä tunnetta on vaikea selittää eikä selitykseni tuo esille kaikkea mitä haluan sano, mutta sellaista sanaa ei ole joka kuvaisi sitä mitä tunsin. Taidan kutsua sitä tästä lähtien spontaaniksi akuutiksi depressioksi. Sitähän se jossain mielessä on: masennusta, joka tulee yht'äkkiä, mutta ei ole pysyvää.

Ystävät ovat kyllä pitäneet masennuksen loitolla, en ole saanut muita kuin noita spontaaneja akuutteja depressiokohtauksia pari kertaa. Pahan vitutuksen ja ahdistuksen saa helposti loppumaan kun polttaa paukut hyvän frendin kanssa ja käy kapakassa oluella, juttelee ja on koko ajan jonkun seurassa, ettei jää vain yksin murehtimaan.

Joissain ystävissäni minua pännii heidän tapansa tiuskia muille kun ovat pahalla tuulella, ja toisaalta kun joku tekee pienen virheen hän saa kuunnella heidän ärhentelyään, vaikka mitään vahinkoa ei olisi tapahtunut, tai he olisivat käskeneet jonkun tekemään jotain, mitä tämä henkilö ei ole koskaan aiemmin tehnyt, eivätkä kerro miten se tehdään ja sitten haukkuvat idiootiksi ja kämmiraajaksi. Ja uudelleen ei saa yrittää. Näitä on sattunut bändin kanssa treeneissä muutamia, kun en ole osannut soittaa jotain mitä en ole koskaan aiemmin harjoitellut, ja sitten kuunnellaan halveksuvaa paskapuhetta. Eikö sitä varten treenata että opittaisiin soittamaan, ja eikö ole väistämätöntä että silloin sattuu virheitä?

Sitten on toisenlaisia ystäviä. He ovat laitapuolenkulkijoita, "normaalien" ihmisten halveksumia ja vihaamia. He ovat olleet kannustavia ja sanoneetkin että virheitä sattuu aina ja vain harjoittelu tekee mestarin. Ja he ovat kannustavia kaikessa enkä ole vielä niiden vuosien aikana jotka olen heidät tuntenut, kuullut heidän tiuskivan kenellekään enkä raivonneen kuin niille jotka ovat saaneet heidät raivostumaan, joko vittuilulla tai kusettamisella. Heillä on elämänkokemusta, sellaista ei ole lukiota käyvällä äidin kultanupulla joka ei ole koskaan nähnyt elämän kääntöpuolta.

Sitä olenkin tässä miettinyt: mahtaako lapsi oppia sen tiuskimisen ja raivon sivullisiin purkamisen vanhemmiltaan? Ainakin oma isäpuoleni tiuskii ja ärähtelee jatkuvasti sisaruksilleni kun he joko vahingossa tai muuten käyvät hänen hermoilleen ja mitä lapsista on tullut? Ärhäköitä, tottelemattomia eivätkä he ymmärrä järkipuhetta. Enoni lapset joille ei ole tiuskittu eikä ärhennelty, tottelevat vanhempiaan ja käyttäytyvät asiallisesti. Ehkä jonkun kasvatuspsykologin pitäisi tutkia tätä yhteyttä. Luulen olevani oikeassa tässä asiassa, sillä olen nähnyt myös lapsena ja nuorena ystävieni vanhempien, hyvätuloisissa perheissä siis, tiuskivan lapsilleen, vaikkei ystäväni olisi tehnyt varsinaisesti mitään kiellettyä vaan ihan vain kysyneen jotain. Kaikki on päällepäin kunnossa, mutta vanhempi ei onnistu nielemään ärtymystään. Lapsiin ei saisi purkaa omaa stressiään, ei edes sanallisesti, syyllistäminen ja tiuskiminen vaikuttaa lapsen psyykeeseen. Täytyy vielä lisätä ettei päihteidenkäyttäjät ole välttämättä huonoja vanhempia, sillä tiedän monia varakkaita vanhempia jotka purkavat turhautumisensa lapsiin eivätkä anna heille huomiota, ja toisaalta tiedän monia perheita joissa vanhemmat ovat päihteidenkäyttäjiä ja vanhemmat rakastavat lapsiaan ja antavat heille huomiota eivätkä ikinä ärhentele lapsilleen koska itsellä on paha olla.

Oma isäni ei ikinä suuttunut, jos minä olin lähistöllä. Joskus illalla kuulin kun hän puhelimessa huusi jollekin, mutta minä en ikinä ollut huudon kohteenä. Isäni ei ikinä tarvinnut huutaa minulle eikä kurittaa fyysisesti, hänen kokeneen rauhallinen olemuksensa  herätti minussa kunnioitusta, jos hän kielsi minua tekemästä jotain, ymmärsin sen jonkinasteisesti ja sitten jos tein jotain kiellettyä, häpesin sitä niin paljon etten tehnyt toiste, isäni ei olisi edes tarvinnut mainita huomanneensa minun tehneen niin. Kaikkia toilailujani hän ei edes tiedä mutta häpesin niitä, joista hän ei tiennyt. Jos olin tehnyt jotain väärää, hän vain kysyi minulta tiukalla, mutta asiallisella äänensävyllä mitä olin tehnyt ja sitten kertoi rauhallisesti MIKSI niin ei saisi tehdä. Joskus hän jätti perusteluosion pois, mutta silloin minä kysyin itse ja hän vastasi, eikä niin kuin sen aikaisten kavereideni vanhemmat: "Niin ei saa vaan tehdä."

Joistain asioista hän oli koulutusjärjestelmän kanssa eri mieltä, hän ei käsittänyt miksi piti antaa läksyjä, eikö sitä opetusta pitäisi antaa koulussa, jossa vielä lapset saattavat kyetä keskittymään siihen. Hän ymmärsi ettei 7-12-vuotiaan mielenkiinto riitä niihin kun opettaja ei ole käskemässä, eikä oikeastaan lapsi vielä ymmärrä edes miksi hän käy koulua. Ala-asteella koulussa pärjäävät yksilöt tekevät läksynsä vain mielistelläkseen opettajia ja vanhempiaan, tai vanhempia pakottamina. Ei lapsi ajattele tulevaa työtään kun istuu koulun penkillä, hänelle se ei merkitse mitään, häneltä puuttuu kyky ja halu ajatella niin pitkälle eikä hän ymmärrä aikuisten maailman sääntöjä vielä. Lapsi miettii mitä hän tekisi koulun jälkeen, huveja ja hauskuutta, leikkejä ja pelejä, kavereiden kanssa olemista. Vasta aikuistuessaan (mikä tapahtuu eri yksilöillä eri aikaan) hän ymmärtää opetuksen todellisen arvon ja kehittää mielenkiintoa kouluaineita kohtaan. En tarkoita aikuistumisella sitä että lapsesta tulee silmänräpäyksessä aikuinen vaan että lapsen tai oikeastaan tässä kohtaa jo nuoren ajattelu ja suhteellisuudentaju kehittyy jonkin verran, eli hän aikuistuu vähäsen, ottaa pienen askeleen kohti aikuisuutta.

Sitten on niitä jotka ovat pikkukakaroita vielä kaksissakymmenissäänkin, ja niitä joilla on se 18-25-ikävuoden vaihe menossa kun on jo neljäkymppinen. Vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä, ihmiset joille ei ole tapahtunut vastoinkäymisiä ovat henkisesti lapsia. En itse koe koulukaverieni olevan henkisesti samalla tasolla kuin minä ja siksi ystäväni ovat minua vanhempia, oikeita aikuisia, eivät kahdeksantoistavuotiata jotka asuvat kotona ja käyvät koulua vain koska vanhemmat pakottavat, eivät ymmärrä ettei heidän ole mikään pakko siellä koulussa olla, vaan siellä ollaan vapaaehtoisesti hankkimassa itselle koulutus joka mahdollistaa paremman työnsaannin ja sen tilaisuuden irtautua vanhemmistaan ja kasvaa aikuiseksi.

Ei, kun he puhuvat tunneilla jostain ihan muusta, leikkivät jotain leikkejään ja härnäävät toisiaan, on siellä pari jotka oikeasti opiskelevat, mutta yksi on sellainen joka tekee sen vain mielistelläkseen, sitten on minä ja joku muu. Vapaa-ajalla nämä 18-vuotiaat kakarat kiertelevät toria vanhempiensa, tai vanhempiensa kustantamalla, autolla ympäri kaupunkia, juoruavat kaupungin tapahtumista ja ihmisistä. Perjantaina on iso hinku päästä baariin tai yleensä vaan ryyppäämään, vanhemmat tai opintotuki kustantaa, perskännit samantien, mieleenkään ei juolahda juoda vain sen verran että saa sen sosiaalisen vireen päälle. Sitten koulussa maanantaina jutellaan, tunnilla, perjantain ja ehkä lauantain tapahtumista, miten joku tappeli toisen kanssa ja jokin ikkuna rikottiin, joku kusi housuun, joku sai baarista porttikiellon, joku ei meinannut känniltään selvitä kotiin ja joltain ajettiin hiukset kotibileissä. Eikö ollutkin kivaa? Minä käytän paljon enemmän päihteitä mutten silti nolaa itseäni joka viikonloppu, ole ylpeä siitä ja rehvästele koulussa tunnilla siitä. Ehkä siksi että oma päihteiden käyttöni on surullista, muttei se minusta surullista tee - päin vastoin.