Ihmettelen välillä miten tietyt ihmiset saattavat ihannoida masennusta ja itsemurhia. Sitten kun sen tunteen kokee, saattaa muuttaa mieltään, tai ainakin minä tein niin. Nykyään vain toivon että se tunne pysyy poissa, että jaksan tehdä asioita ja niin edespäin, että jaksan eteenpäin.
  Tunnen muutaman ihmisen, jotka jatkuvasti yrittävät olla kuin olisivat masentuneita, vaikka näkyy aivan selvästi, että se on heillä vain ihanne. Sitten on taas niitä, jotka jostain syystä rakastavat omaa masennustaan, haluavat sen negatiivisista puolista eroon, mutta puhuvat siitä jatkuvasti ja pitävät show'ta, saadakseen sääliä. Minäkin haluaisin tehdä niin, mutta en kehtaa. Haluan sääliä, mutta en uskalla tehdä mitään sen eteen, kuten en uskalla minkään muunkaan.
  Sain eräältä ihmiseltä paketillisen kolmiolääkkeitä, opiaatti-kipulääkkeitä. Olen jo vähän aikaa vetänyt niitä päivittäin, ollut tyytyväinen ja jaksanut elää, kun on ollut jokin syy elää, mutta kun ne loppuvat, minulla ei ole enää mitään. En tiedä olenko addikti, mutta pelkään sitä hetkeä, kun minulla ei ole enää sitä nautintoa.
  Muistan taas miksi inhoan ruotsinopintoja. Liikaa tehtäviä ja liikaa työtä verrattuna aikaani ja motivaatiooni, eikä minulla ole mitään käytännön sovellusta koko kielelle. Muutenhan se sujuu ihan hyvin, kuten kaikki muukin, kaiketi.
  Joskus ihmetyttää, miksi lukiossa on pakollisia kotitehtäviä. Ne eivät saa niitä oppimaan mitään uutta jotka hallitsevat jo kotitehtävä-asian, ja vie voimavaroja pois oikeasti hyödyllisen kotiopiskelun parista. En itse ainakaan jaksa kotitehtävien jälkeen (siis silloin kun yleensäkään jaksan tehdä mitään) aina käydä läpi asioita joita en ymmärtänyt, koska on paljon muutakin, väsyttää ja elämänsisällön puute tekee minusta tälläisen, ettei minulla tunnu olevan mitään syytä jatkaa tätä elämää.