...Ja tunteitteni kaaokseen. Mimosa on kaunis kukka, erilainen, erikoinen, mutta kadonnut enkä sellaista toista löytänt ole. Se on sääli että tunteeni ovat kuumia kuin liekit ja tämä kasvi, mimosa, vetää lehtensä suojaan jos kuumuus sitä koskettaa. Minulla ei ole varaa tai jaksamista tutkimusmatkaan sitä harvinaisra, vetovoimaista, silmiä hivelevää kasvia.

Mimosan sen hetkinen poikaystävä (bodari) heitti mut alas parvekkeelta Mimosan ja sen tyypin tupaantuliaisissa ja jouduin kävelemään/liftaamaan kotiin. Sen jälkeen me ei taidettu puhua muutakuin kännissä joskus sen puukotusjutun jälkeen. Mun vakkaribaarin edessä taidettiin viimeisen kerran jutella, sen jälkeen näin sen kerran puistossa ja mun ex-bändikaveri päivitti mun tieteelliset tietoni tuosta kasvista, Mimosasta. Tavallaan mulle se kasvilaji on nyt kuollut sukupuuttoon.

Välitin kukkasestani paljon, mutta nykyistä tyttöystävääni (joka ei halua tulla kutsutuksi sillä nimityksellä) suorastaan sanoisin rakastavani. Viime yönä kuiskasin "Olet rakas!" hänen korvaansa useamman kerran. Olin ottanut hieman sitä sun tätä, muun muassa alkoholia. Haluaisin vain maata hänen syleilyssään mukavalla sängyllä tai sohvalla taikka ihan vain lattialla. Mutta kun tämäkin suhde on niin epävarma, ei epävakaa, Rakkaani (hän ei ehkä inhoa tätä nimitystä yhtä paljon kuin "tyttöystävää") on osoittanut selvästi välittävänsä minusta, laittamalla niin paljon peliin tavatakseen minua ja on ollut aidosti huolissaan minusta kun olen kadonnut tai sekoillut.

Olen ihan kujalla kun kirjoitan tätä, anteeksi kirjoitusvirheet ja epäselvä ja sekava teksti. Väsymys vaivaa, ja oon vetänt lyrikoita bentssoi ja subuu. Sen jälkeen kun rakkaani lähti meiltä (olen siis muuttanut kverin luikse ellen ole sitä jo maininnut aoemmissa teksteissä) minua alkoi vaivata masennus, ja kun kämppikseni muijakaveri jäi yöksi, lähdin siis häiritsemästä (aiemmin illalla oli enemmän vieraita, mä laitoin safkaa ja syötiin yhdessä) toisen kaverin kanssa sen kämpille istuun loppuyön. Muut vieraat paitsi tämä yksi kaverini olivat jo lähteneet kun rakkaani saapui paikalle.

Muistan, tai kuvittelen muistavani, päivän jona vanhempani erosivat. Näin edeltävänä yönä painajaista, jossa minua jahtasi sellainen suihkepullo, jolla sumutetaan kasveja tai suihkutetaan pesuainevettä. Se pullo takertui minuun, ja aina kun pääsin siitä irti, se jatkoi takaa-ajoa. Herätessäni menin keittiöön etsimään vanhempiani. Pöydässä oli vain isäni, joka painoi päänsä käsiinsä ja välillä joi toisella kädellä, tavalla jonka myöhemmin olen oppinut tarkoittavan että isäni on surullinen. Taustalla soi Ismo Alangon "Ekstaasiin". Mutta en enää yhdistä kyseistä kappaletta vanhempieni eroon. Minä jäin isäni hoidokiksi. Yhtenä aamuna äiti oli vain poissa, se on saattanut aiheuttaa traumoja, sillä en usko että näin äitiäni pariin päivään. Nykyään vanhempani ovat hyvissä väleissä, vaikkakin yhä erossa, joskus harvoin toivoin heidän palaavan yhteen tai edes muuttavan samaan kaupunkiin, mutta ei se minua loppujen lopuksi paljoa vaivannut loppulapsuuteni aikana.

Olin Halikossa katkaisuhoidossa. Siitä ei ollut kauheasti apua kun olen vieläkin opioidiriippuvainen. Mutta jännää siellä hoidossa oli... Halikossa tehtiin säästötoimenpiteitä ja siksi päihdeosasto yhdistettiin psykoosiosastoon. Kaikki läsnäolleet kyllä tietävät kuka olen tämän tekstin perusteella kun olin silloin ainoa huumeriippuvainen saapuessani ja myöhemmin meitä narkkareita oli vain kolme parhaimmillaankin, koko kahden viikon hoitojaksoni aikana. Muut olivat kaiketi alkoholisteja ja osastojen yhdistymisen jälkeen psykoosipotilaita, ja ne vasta mielenkiintoisia ihmisiä olivat.

Yksi niistä psykoosipotilaista hoki koko ajan tv:n läheisyydessä: "Laita Harju & Pöntinen, laita harjuetpötinen, m'haluun harjuetpöntistä."
Sitten välillä se suljettiin "tiskaamisen" tai "kahvinkeittämisen" takia koppiin, tai siksi että se meni muiden potilaiden huoneisiin. Yhtenä aamuna se oli meidän  miesten huoneessa ja yritti kiskoa mun farkkuja jalkaansa, joten mä huusin sille, että painu ämmä vittuun. Se lähti ja mä ryntäsin kertomaan hoitajille ja raivosin siitä, mutta ne sanoivat vaan: "Ei ketään voida teljetä koppiin koko päiväksi"
Sitten se taas yritti juoda meidän miesten yhteiset kahvit. Niin kuin miljoona kertaa aiemminkin. Jos se sama ämmä on siellä vieläkin, tulevien katkolle menijöiden olot tulevat olemaan tuskalliset. Ai niin, se ämmä väitti myös koko ajan että joku oli vienyt hänen meikkinsä...

Kun menin hakemaan apua, "apu" ajoitettiin kolmen viikon päähän siitä, ilman mitään muuta lääkitystä kuin masennuslääkkeitä, jotka saavat minut voimaan huonommin kuin aiemmin. Voin pahoin fyysisesti ja pääni särkee kummallisella tavalla. Olisin tarvinnut jotain lääkettä vieroitusoireisiin, enhän muuten voi lopettaa käyttämistä, koska tulen ilman lääkitystä niin sairaaksi etten pysty mihinkään. En edes menemään kouluun tai tekemään mitään tehtäviä tai lukemaan kirjoituksiin.

Kun reflat iskee, luissa tuntuu jomottavaa kipua, kaikki muutkin kivut voimistuvat, on kuumeinen olo ja välillä hikoilee sairaalloisesti, koliitin aiheuttamat vatsavaivat muuttuvat sellaiseksi tunteeksi kuin vatsasta olisi tulossa ulos jokin otus, joka välillä yrittää työntyä ulos mutta ei pysty, onnistuu ainoastaan aiheuttamaan helvetillistä kipua. Joku kutsuisi tätä tekosyyksi, minun pitäisi kestää tämä kun itse olen sen aiheuttanut (vai olenko, eikö riippuvuus olekaan enää sairaus?),  mutta ei sitä voi kestää, kolmea kuukautta, kolme viikkoa tätä morfiini- ja oksikodonikuurin jälkeen olisi ollut siedettävissä, mutta kun sekaan sotkee metadonia ja subutexiä, saa sellaiset sekareflat, jotka ovat miedommat kuin pelkät morfiinireflat mutta kestävät kolme kuukautta ja ovat voimakkaammat kuin pelkät subureflat. Normaalia elämää jatkaakseen on pakko hakea päivittäin jotain vieroitusoireisiin, tai sitten maata sängyssä koko päivä ja yrittää nukkua painajaisten sekaista unta. Tarvitsisin kolme kuukautta jossain laitoksessa, jossa saisin bentsoja päivittäin rauhoittamaan minua ja josta en voisi poistua mutta siellä olisi virikkeitä tarpeeksi. Tai sitten kolme kuukautta lomaa, bentsoja ja panacodeja ja lopettaisin subun ja metadonin seinään ja ottaisin päivittäin bentsoja helpottamaan oloa, ja jos olo menee liian pahaksi ottaisin kolme neljä panacodia. Ehkä jos olisi ihan pakko tehdä jotain niin saisin subuvedot, miedot sellaiset.

Koulusta sain yhden armovuoden lisää suorittaa kouluni, kirjoitukset jaettuna kolmeen osaan. Koska en ehtinyt tehdä rästitehtäviä en saanut nyt keväällä kirjoittaa äidinkieltä, mikä on ihan hyvä, kun se siirrettiin ensi syksyyn. Vaikka toisinaan tuntuu siltä, että paskat koulusta, ei minusta ole siitä pääsemään läpi, vaikka kirjoitin aiemmin jo L:n ja M:n, niin olen liian tyhmä että saisin suoritettua kaiken mitä vaaditaan YO-kirjoituksiin osallistumiseen. Ja nuo arvosanat sain parhaista aineistani, englannista ja kemiasta.

Mutta paskaaks tässä. Hirsipuu on oikeasti ainut varma tapa vieroittautua pysyvästi ja se houkuttaa minua kummasti. Yhä enemmän kun noita masennuslääkkeitäkin syön, minun täytyy olla todella heikko ihminen, ei minulla ole mitään tahdonvoimaa. Tai sitten voisin vain jäädä rekan alle tietämättä ise siitä mitään, tai joutua pommi-iskun uhriksi, todella lähellä sitä pommia, isoa sellaista, niin siinä ei itse ehdi edes tajuta mitä tapahtuu saatikka tuntea kipua tai pelkoa.  Harmi että pommi-iskussa kuolisi muitakin, jotka eivät halua kuolla, mutta en uskalla muuten tappaa itseäni.

Nyt sitten tuli haettua sitä hoitoa, kun pää ei enää kestänyt niitä masennusjaksoja, refloja ja sitä että täytyy päivittäin hakea "helpotusta", eli jotain refloihin, mielellään sellaista joka myös poistaa passiivisuutta (eli sitä ei kestä lompakkokaan). Jaksamattomuus minut oikeastaan koukutti opioideihin, sillä jotkin niistä myös piristävät jonkin verran vaikka yleinen käsitys on että ne nuokuttavat pelkästään. Nyt en vain tiedä että mitä tulee tapahtumaan, mitä se hoito sisältään, ainoastaan sen että mihinkään laitokseen en joudu.

Olen myöntänyt itselleni että olen narkkari. Se kuulostaa pahalta, mutta se on totta, olen fyysisesti koukussa, mutta siitä sainkin motivaatiota hakea apua. En halua olla narkkari. Mutta minulla on myös mielenterveysongelmia, jotka ovat edesauttaneet sitä että minusta on tullut tälläinen. Mutta jos en saa oikeanlaista hoitoa, olen taas pian yhtä masentunut ja apaattinen kuin yläasteikäisenä, ehkä ryhdyn jopa viiltelemään ja muuten vahingoittamaan itseäni, kuten ennen.

Oikeastaan tein silloin aika sairaita juttuja itselleni. Viiltelyn lisäksi poltin itseäni sytkärillä ja kuumennetuilla hakaneuloilla. Viilsin syvän haavan, joka vuotaa verta, ja poltin se punaisena hehkuvalla hakaneulalla umpeen. Viilsin toisen haavan ja ompelin sen umpeen tavallisilla ompeluvälineillä. Tein colttihymiön käteeni ja kun siihen nousi vesikello, poltin sitä sytkärillä niin, että neste sen sisällä kiehahti ja vesikello räjähti. Poltin nuppineulanpään noestä mustaksi ja tökin sillä itseeni reikiä joihin jäi pysyvä musta täplä. Silloin kukaan ei huomannut ongelmiani, vasta kun päihteet tuli kuvioihin, minulla alkoi olla muiden mielestä ongelmia. Silloin kun he siitä ensimmäisen kerran valittivat, minulla ei vielä edes mitään päihdeongelmaa ollut. Ja päihteet leimaavat kaikkia muita ongelmiani, masennus ja muut mahdolliset mielenterveyden häiriöt jäävät huomiotta kun vain tarkastellaan päihdeongelmaani. Eikä sitä tunnuta ymmärtävän että pahaan olooni minä rupesin jatkuvasti käyttämään päihteitä. Kun en muuten jaksanut, en kestänyt ja olin muuten täysin apaattinen. Oloni on ollut todella kamala selvinpäin jo ennen kuin olin niin koukussa etten pystynyt lopettamaan ilman refloja. Huumeleima tästä tulee, mutta sille ei voi mitään, vaikka se on yksi pahimpia leimoja mitä ihminen voi saada nyky-ajan Suomessa, vain pedofiilit ja terroristit ovat narkkareita (joka yleiskielessä kattaa kaikki huumeidenkäyttäjät, ei vain opioidiriippuvaiset) pahempia ihmisiä.

Hakkasin pari kuukautta sitten, kait, kännykkäni vasaralla pieneksi silpuksi. Siinä meni kaikkien puhelinnumerotkin kun suurin osa oli kännykän muistissa ja loput SIM-kortilla, jonka myös sain tuhottua. Sellainen on tosi fiksua toimintaa, minun pitäisi olla rauhallinen, ja tietyissä tilanteissa olenkin, mutta pohjimmiltani olen kai oikeastaan aika aggressiivinen ja väkivaltainen. Eräs siskoni tukityöntekijä, (siskollani on ollut joko masennusta tai "masennusta" ja "itsetuhoisuutta", vaikka minusta se vaikuttaa aika pitkälti normaalilta vaiheelta sen ikäiselle, oli ainakin minulla) sanoi että kuulemansa perusteella olen päihdeongelmainen ja väkivaltainen, vaikka kyseinen henkilö, eikä perheeni, tiedä asian todellista spektriä. He eivät tiedä kaikkein pahimmista asioista, joita olen tehnyt, mutta heistä monet pikkuasiat tuntuvat olevan niin suuria ja vakavia. Ja ne asiat joista he tietävät, ovat todellakin pikkuasioita jo pelkän arkitodellisuuteni rinnalla.

Toisaalta taas ystäväni ja tuttavani pitävät minua rauhallisena ja järkevänä, jota heidän seurassaan ja heihin verrattuna usein olenkin. Mutta minullakin alkaa heittää päässä aina välillä. Kotona jostain syystä suutun herkästi, alan raivota, vaikka en ketään satutakaan, korkeintaan itseäni, ilmeisesti vihaisena pelotan muita perheenjäseniä. Tuntuu oudolta olla aikuinen, lapsena kun sai raivarin, tai kun lapsi saa raivarin, ei siitä kukaan välitä. Nykyään ihmiset reagoivat, toisaalta kai nautin siitä ja toisaalta haluaisin vain purkaa tunteitani kaikessa rauhassa.

Kärsin taas refloista ja sairastelen. Pitäisi kait mennä hoitoon, mutta ei vain tunnu siltä, en halua että kukaan saa tietää. Oikeastaan se jokin täytti tyhjiö jonka täytti joskus aikanaan kevyemmät aineet ja kovien aineiden kevyt käyttö. Osittain siksi että se parantaa masennukseni ja olen se ihminen joka haluan olla. Rauhallinen, ystävällinen, kärsivällinen, kiinnostunut, välittävä. Jaksan paremmin kuin ennen. Kunhan ei ole reflat, sitten mistään ei tule mitään, tai sitten horkat, mutta ne menee ohi parissa tunnissa. Pitäisi kai nimetä tämä teksti uudelleen "Cotton feveriksi". Mutta siinä pitäisi olla yksi kai-sana. Voisin käyttää myös muita sanoja, kuten mahdollisesti tai ehkä. Mutta nyt täytyy kylvää kaita.