Taas sain kuunnella ihmisiä, aivan tarpeekseni.
"Blaablaa kuin olet onnettoman laiska ja käy sääliksi." Sanoi eräs opettaja.
"Angstaatko taas?" Vähätteli "ystäväni" minua.
"Vaikutat sellaiselta ihmiseltä, josta vielä kuullaan." Lausahti toinen opettaja, luettuaan onnettoman aineeni.
  Sitten olivat ne sadat halveksuvat katseet. Ne seurasivat minua pitkin päivää ja saivat minut vainoharhaiseksi. Pelottavaa, varsinkin kun nyt voin pahoin. Joten kirjoitin novellin, erään tekstinalun pohjalta, siitä tuli jotain jossa sekoittuu vanha tyylini, sekä uusi. Niissä ei oikeastaan ole mitään eroa, olemattomat lukijat saavat tästä varmaan jotain ilontynkää, minä taas tuhoan yhden kirjoituskilpailuun helpon osallistumisen mahdollisuuden.

Yksinäisyys



Prologi

Sen vuoden alussa olin juuri muuttanut omaan asuntooni. Kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä olin saanut tarpeekseni vanhempieni luona asumisesta ja pian sen jälkeen muutin pois. Äitini tuntui olevan aivan liian takertunut minuun, ja en ollut ikinä pitänyt siitä. Mutta myös siinä maalaiskylässä asuminen alkoi tympiä, kun en ollut alkuperäisiä asukkaita, ja sen vuoksi aina hieman ulkopuolinen.
Koulutukseltani olin vain ylioppilas, olin käynyt paljon tietotekniikan kursseja lukioaikanani ja olin siinä todella hyvä. Töissä olin koko työelämäni ajan ollut ohjelmoijana, yrityksellä joka teki pelejä ja ohjelmia. Työhöni kuului tehdä ja kehittää pelimoottoreita, eikä se ollut kovin kiinnostava työ, vaikka aluksi luulinkin niin. Kahdeksantuntiset työpäiväni olivat vain arkista pakertamista, epäkiinnostavaa ja puuduttavaa, ikuista unelmointia paremmasta elämästä. Ainoat ystävänikin olivat tästä samasta työpaikasta, en ollut tekemisissä kotipaikkakuntani ihmisten kanssa kovin paljoa, hoidin asiani aina työmatkalla, palatessani kotiin. Olinkin tekemisissä ystävieni kanssa vain töissä, ja pikaviestiohjelmilla vapaa-aikanani.
Entinen kotipaikkakuntani oli pieni, vain noin kahdentuhannen asukkaan kylä. Sitä ympäröi suuret pellot ja sikalat, se ei ollut kovin viihtyisä asuinpaikka, paitsi niille, jotka olivat siellä koko ikänsä asuneet, ja ehkä sille pienelle pojalle joka joskus olin ollut. Lapsena tämä maalaiskylä oli ollut minulle hyvä paikka kasvaa, turvallinen ja suljettu, piilossa suuren maailman menemisiltä ja tulemisilta. Siitä kiitän onneani, kun olen nähnyt millaisia huonosti kasvatetuista kaupunkilaisnuorista on tullut.
Uusi kotini oli eräs lähiö Turussa. Siellä asuin punaisista tiilistä rakennetussa kerrostalossa. Tämä ei ollut mikään kovin suuri lähiö, siellä oli vain kolme ja puoli tuhatta asukasta. Tämä paikka ei ollut myöskään yksi viihtyisimmistä lähiöistä, paikan nuoriso harjoitti paljon ilkivaltaa, ja siellä asui paljon muitakin laitapuolenkulkijoita. Palvelutkaan eivät olleet parhaasta päästä, mutta tasapainottamassa oli Turun kaupungin läheisyys.
Näillä eväillä aloitin uuden elämäni, sekä tietysti kotona asumisen tuottamien säästöjen avulla. Vaikka aluksi muutolla oli seikkailun makua, kun edellisestä muutostani oli yli kaksikymmentä vuotta, arki löysi tiensä tännekin. Kun aloin tottua siihen, että kaikki kotiaskareet olivat yksin minun suoritettavinani, tämä paikka alkoi muodostua kodiksi. Jouduin myös tottumaan siihen, että kaupassa käyminen jäi yksin minun harteilleni, ja sain päättää itse asioistani. Äitini ei ollut tietenkään päässyt irti minusta, ja niin jouduin kestämään soittoja häneltä päivittäin. Aika ajoin toivoin, ettei äidilläni olisi niin paljoa vapaa-aikaa. Työni jatkuivat kuten ennenkin, lukuunottamatta sitä, että työmatkani oli lyhyempi kuin ennen, vain kaksikymmentä kilometriä, entisen kuudenkymmenen sijasta.
Turussa asuessani aloin tavata ystäviäni vapaa-aikanani, koska asuin nyt niin lähellä, että saatoin tavata heitä. Hyväksi ystäväkseni jo aiemmin muodostuneen Markuksen kanssa vietin aikaani. Isossa maailmassa ison maailman tavalla, kävimme kahviloissa, kapakoissa, ja joskus klubeilla ja diskoissa.
Töissä olin pienen projektin parissa, uuden pelin, jonka oli tarkoitus olla läpimurto. Se oli uutta, sillä, olin aiemmin vain parannellut vanhoja pelimoottoreita, jotka sitten hylättiin. Vaihtelu tietysti virkisti, mutta oli myös paljon tavallista enemmän töitä, ennen tätä töissä minulla oli paljon hetkiä, jolloin minulla ei ollut mitään tehtävää, tälläiset hetket pyhitin ajatuksilleni. Niistä saivat alkunsa syvemmät mietiskelyt, jotka tulivat mukaan kaikkialle muuallekin. En ole koskaan pitänyt itseäni kovin hyvänä filosofina, vain oppilaana, matkalla ajatusten ihmeelliseen maailmaan.

1.

Kesäni kului töiden ja kaupunkiretkien parissa. Markus ja minä kiersimme kaikki klubit ja yökerhot. Uuden pelimoottorin kanssakin oli tullut edistystä. Arki koki kesällä jonkinlaisen muodonmuutoksen. Ei enää sitä, että herätään aamulla, mennään töihin, tullaan töistä, hoidetaan kodin askareet, ja istutaan koneen ääreen, joko pelaamaan tai vaihtamaan kuulumisia pikaviestiohjelmilla. Olin saanut jotain uutta, kutsuisin sitä elämäksi, mutta se on liian tavanomaista, kuin itseni solvaamista. Mutta jotain silti puuttui. Olin jo kaksikymmentäkuusi, ja yhä ”neitsyt”. Se painoi mieltäni tuolloin, kuin jokin tärkeäkin asia, ja se olikin tärkeä, pakkomielteen omaisen tärkeä, mutta vain silloin. Muille tietysti väitin, että olin kokenut näitä asioita, mutta se oli vain valhe, jotta saisin pitää edes jonkinlaista verhoa edessäni. En ollut ollut suhteessa yhdenkään ihmisen kanssa siihen mennessä, ja olin häpeissäni siitäkin.
Elämäni tuntui jopa hymyilevän aika ajoin, kun minulla oli ystäviä ja menestystä. Aika tietysti kului ja kesä painui makuulle ja syksy tuli tilalle omine juttuineen. Syksyn tullen emme enää käyneet ulkona niin paljoa, emme edes joka viikonloppu, kuten kesällä, vaan vain silloin tällöin, joskus viikolla kävimme kahvilla, ja keskustelimme ”henkeviä”. Aika kului taas kerran tietokoneella ja haaveajatuksissa, mutta ei se niin kamalaa ollut. Olin tottunut siihen vuosien varrella ja se vain puudutti hieman. Autonikin myin siinä syksyllä, kun sille ei ollut niin suurta käyttöä kaupungissa.
Aloin olla taas yksinäinen ja sulkeutunut, kun en tavannut niin paljoa ihmisiä, ja muutenkin kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen. Koko elämä tuntui taas aivan turhalta. Arkea, arkea ja lisää arkea, aina välillä sämpylän, ja välillä voileivän välissä ja päällä. En ollut arjen ystävä, halusin toimintaa ja vaihtelua.

2.

Eräänä syyskuun iltapäivänä minulle sattui tälläinen välikohtaus, jotain uutta ja vaitelevaa, helpotuksekseni, eräässä pienessä, vaikeasti huomattavassa kahvilassa, joka oli kadun ison varressa. Sen vieressä oli intialainen ravintola ja toisella puolella vaatekauppa. Istuin siellä, kuten minulla ja Markuksella oli toisinaan tapana, kahvikuppi edessäni, mutta tällä kertaa yksin. Olin ollut jo siinä kahvilassa jonkin aikaa, eikä Markusta näkynyt vieläkään. Yllättäen eräs toinen kahvilan asiakas, noin ikäiseni naishenkilö, istui yllättäen seuraani. Hän ei ollut mikään seksipommi, mutta kuitenkin kaunis, tummanpunaisine pitkine, kiharaisine hiuksineen, vihreine silmineen ja muutenkin. Pidin todella outona sitä, että hän hakeutui seuraani. En uskonut olevani järin puoleensavetävä, hyvännäköinen tai kiehtova, vain pelkkä nörtti, joka on tuomittu kärsimään jonkinasteisesta yksinäisyydestä ja ”parempien” ihmisten syrjimisestä.
”Hei.” Tämä nainen sanoi istuessaan pöydän toiselle puolelle. Kahvilassa oli meidän lisäksemme vain kaksi miestä, jotka istuivat toisella puolella kahvilaa. Kahvilassa oli neljä pöytää, jokaisen ympärillä neljä tuolia, ne olivat aseteltuina suoraan ikkunoiden viereen, kahvila ei ollut järin suuri, se oli paljon pidempi, kuin leveä. Ikkunoista näki suoraan kadulle, liikenteen äänet eivät silti kuuluneet sisälle kovin lujaa, vaikka katu olikin aika vilkasliikenteinen ja lähellä.
”Hei.” Minä vastasin naiselle, täysin peittelemättä yllättyneisyyttäni.
”Vaikutat aika yllättyneeltä, vaikka tunginkin seuraasi hetken mielijohteesta. En kai vain häiritse sinua millään tavalla?” Nainen sanoi.
”Et tietenkään, seuraani ei vain kovin usein tunge muita ihmisiä.” Minä sanoin hieman häveten äskeistä ilmettäni.
”Miksi niin luulet? Vai yleensäkin muut ihmiset eivät tunge toistensa seuraan?” Nainen aloitti keskustelun.
”Tunkevat kaiketi, mutta kun olen vähän tälläinen, ja tälläisen näköinen, niin ihmisillä on selvä ennakkokäsitys siitä mitä olen.” Vastasin totuudenmukaisesti.
”Vai niin, mitä tarkoitat tälläisellä?” Hän uteli, hymyillen samalla kauniisti.
”Nörtti?” Sanoin hieman oudoksuen, ja tietysti häveten itseäni, kuten aina.
”No et ole, enkä edes usko, että nörttiys tekee kenestäkään sen tylsempää tai huonompaa ihmistä, saatikka sitten näkyy päällepäin niin selkeästi.” Hän sanoi kauniilla äänellään, oletin, että hän yritti vain olla tahdikas ja kohta lähtisi, muistaessaan tärkeän tapaamisen, tai olisi muuten vain jotain.
”Ai, itse en oikein osaa olla mitään mieltä, varsinkaan itsestäni, kun tiedän, että omat mielipiteet itsestäni ovat aina suuntaan tai toiseen puolueellisia ja valheellisia.”
”Niin, se nyt voi olla totta, tai varmaan onkin. Jos kerran ajattelet noin, niin onko sinulla tyttöystävää tai vaimoa?” Hän kysyi hiukan yliuteliaasti, lähes kuin hänellä olisi mielessään jotain tunteita minua kohtaan, joka taas herätti toiveita minussa, mutta vain sammuakseen omaan epäuskoisuuteeni.
”Ei. Miten niin?” Vastasin hieman oudoksuen.
”Ei mitenkään, oletin vain, että sinulla olisi vakituinen työpaikka ja perhe, jonkinlainen idyllielämä, mutta sekin on vain minun ennakkokäsitykseni.”
”Ai, kyllä minulla vakituinen työpaikka on kuitenkin, kaikesta huolimatta. Entä, onko sinulla perhettä ja töitä?” Säikähdin hiukan omaa uteliaisuuttani.
”Ei minulla ole perhettä eikä töitä, olen ollut jonkin aikaa työttömänä, ja olen yrittänyt löytää jotain.” Hän vastasi rehellisesti, samalla hänen katseensa hakeutui kattoon.
”Voi, onko sinulla sitten koulutusta.” Utelin lisää, toivoin saavani tietää hänestä enemmän.
”On, olen parturi-kampaaja. En usko, että tulen saamaan töitä lähiaikoina, enkä varsinkaan omalle alalleni.” Nainen vastasi epäuskoisesti.
”Vaikutat aika epäluuloiselta oman elämäsi suhteen, tiedän omasta kokemuksestani, että sellainen tilanne on ahdistava, mutta ei kannata vaipua epätoivoon.” Yritin sanoa jotain lohduttavaa, vaikka uskoin sen kuulostavan liian teennäiseltä.
”Niin kai, mutta kuitenkin...” Nainen taukosi puheestaan, ja siirsi katseensa ikkunaan. Minä katsoin kellonaikaa rannekellostani tässä välissä, se näytti jo seitsämää. Aika oli kulunut nopeasti puhuessamme.
”...Ei se helppoa tule olemaan. Kaikki tuntuu muutenkin olevan niin vaikeaa.” Hän jatkoi.
”Millä tavalla vaikeaa?” Kysyin, niin lohduttavalla äänellä kuin osasin.
”Olen ollut aika yksinäinen, ystäviä minulla ei ole ollut koskaan paljoa, mutta nykyään en edes tapaa heitä, lähes tulkoon ollenkaan.”
”Olen kokenut saman, kun asuin aivan eri kaupungissa kuin ystäväni.” Sanoin väliin.
”Niin, vaikutat kokeneen aika lailla samanlaisia asioita kuin minä.” Hän sanoi, ja hymähti kevyesti. Tämä tavallaan selitti varsin hyvin miksi hän tunki seuraani ja avautui minulle. Kännykkäni alkoi täristä, se oli äänettömällä, koska en pitänyt sen äänistä. Kaivoin kännykän taskustani ja huomasin, että olin saanut viestin Markukselta: ”Anteeksi, etten ole ilmoitellut itsestäni mitenkään, mutta en pääse tulemaan, minulla on kuumetta.”
”Alkaa olla jo sen verran myöhä, että minun pitää lähteä, minulla on muutama askare kotona jotka pitäisi hoitaa.” Nainen sanoi.
”Niin minullakin.” Vastasin hänelle.
”Vaihdetaanko puhelinnumeroita?” Hän kysyi.
”Kyllähän se sopii.”
”Ainiin, mikä sinun nimesi on?”
”Kristian, entä sinun?”
”Heidi.” Hänen kaunis nimensä painui mieleni syövereihin, siitä tuli sana joka sai minut melkein vaipumaan polvilleni, kun kuulin sen.
Me poistuimme kahvilasta ja siinä kahvilan ovella vielä vaihdoimme viimeiset sanat.
”No, mihin päin olet seuraavaksi menossa?” Kysyin häneltä.
”Runosmäkeen, entä sinä?” Hän vastasi.
”Jäkärlään. Harmillisesti näemmä tiemme eroavat nyt.” Minä sanoin.
”Toivottavasti vain väliaikaisesti. Moikka!” Hän naurahti ja hyvästeli minut.
”Moikka!” Vastasin hänelle. Hän lähti katua toiseen suuntaan. Katselin hetken hänen peräänsä, mutta sitten käännyin ympäri ja marssin bussipysäkille.

3.

Keskustelin Heidin kanssa paljon puhelimessa, mutta tapasimme harvoin. Ensivaikutelmasta huolimatta meistä ei tullut vielä paria. En uskaltanut sanoa hänelle tunteistani, olin aivan halvaantunut omien tunteideni kanssa. Mutta aika ei pysähtynyt suremaan tätä harmillista tilannetta. Ennen kuin huomasinkaan, talvi oli saapunut, tuoden mukanaan lisää arkisia päiviä. Asiat tuntuivat etenevän omalla painollaan ja omaan suuntaansa. Tunsin itseni voimattomaksi näiden asioiden muuttamisen suhteen, unelmoin paljon kuten ennenkin, ajattelu jäi vähemmälle, kun pääni oli täynnä toiveita ja unelmia Heidistä. Heidin tapaaminen tuntui todella suurelta onnenpotkulta. Aloin oudossa mielentilassa miettimään elämän katoavaisuutta, sellaisia asioita joita ihmisille sattuu, ja he myöhemmin säikähtävät, että ne olivat melkein jäädä sattumatta. Sellaisia ahdistavia ja pelottavia mietelmiä, joita ihmiset harvoin tuovat esille. Minussa jonkinlaista kauhua herätti kun ajattelin että jos olisin jäänyt kotiin sinä iltana, en olisi tavannut Heidiä laisinkaan. Helpotus ja ahdistus sekoittui pääni sisällä enkä tiennyt mitä ajatella.

4.

Tapasin Heidin sattumalta joulun jälkeisessä alennusmyynnissä, jossa olin kalastamassa itselleni toiveikkaasti uusia vaatteita ja muuta roinaa. Olin Hansakorttelin Stockmannin vaateosastolla, kun Heidi käveli minua vastaan.
”Huomenta!” Heidi tervehti iloisesti tullessaan luokseni.
”Huomenta!” Tapaamisen ilo täytti minut.
”Miten on joulusi mennyt?” Heidi uteli minulta. Hän oli selvästi tyytyväinen tavatessaan minut uudestaan, näin pitkästä aikaa.
”Aivan hyvin, perheeni luona Koskella. Entä sinun?” Minä katsoin Heidiä silmiin, ja huomasin, että perheen mainitseminen sai hänet hieman surulliseksi.
”No, jotenkuten, ei mitenkään arjesta eroten. En varsinaisesti viettänyt joulua.” Hän siirsi katseensa lattiaan ja vaihtoi seisoma-asentoaan.
”Eikö sinulla ole perhettä tai ystäviä?” Minusta vaikutti hieman, että Heidi oli paljon yksinäisempi kuin väitti. Tätä oli hieman vaikea uskoa, sillä Heidi vaikutti niin mukavalta ihmiseltä.
”Perhe on kyllä, mutta en haluaisi tavata heitä, emme tule niin hyvin toimeen ja ystäväni ovat perheidensä luona.” Hän käänsi katseensa toiseen suuntaan.
”Olisit soittanut minulle, olisimme voineet viettää joulua yhdessä.” Minä yritin sanoa jotain mukavaa.
”Ei joululla niin suurta väliä, mutta minusta on inhottavaa, kun muut ovat perheidensä ja ystäviensä luona, ja minulla ei ole ketään.” Hän vastasi suoraan.
”Harmi. Mutta haluaisitko lähteä kahville?” Katsoin hänen kasvojaan. Heidin kasvoille nousi pieni hymy.
”Kyllähän se sopii.” Hän vastasi ja me kävelimme kassalle. Minä maksoin ostokseni, sen yhden parin mauttomia sinisiä farkkuja.
Me astelimme Hansakorttelin Arnoldsiin. Tilasimme kaksi kahvia, minä muiden seurassa –tavalleni uskollisena otin sen mustana ja Heidi otti omansa maidolla ja sokerilla. Istuimme pöytään, joka oli lähinnä tiskiä.
”Pidätkö oikeasti kahvistasi mustana?” Heidillä oli huvittuneen ja epäilevän välistä oleva ilme.
”En, se on vain tapa, että muiden seurassa juon kahvini mustana.” Naurahdin ja Heidi katsoi minua silmiin.
”Miksi teet niin?” Heidi kysyi hieman kuin pitäisi sitä jollain tavalla huonona tapana, mutta selvästi huvittuneena.
”En oikein tiedä, se vain tuli tavaksi, kun en muutamissa juhlissa löytänyt maitoa enkä sokeria, niin siitä lähtien join aina muiden seurassa kahvin mustana, kuin häpeäisin sitä, että en löytänyt maitoa enkä sokeria.” Katsoin omaan kahviini ja Heidi purskahti nauruun.
”Olet aika hupsu, välillä tuntuu, kuin oma käsityksesi siitä, että olet nörtti olisi kohdallaan. Ei millään pahalla, minusta se on aika sööttiä.” Heidi hymyili ja katsoi minua. Lämmin onnellisuuden tunne täytti minut, ja olin vain lamaantunut. Heidi vaikutti hieman hermostuneelta, mutta kuitenkin niin onnelliselta.
”Öh... Mietin vain, että... Oletko...” Änkytin hermostuneesti.
”Kiinnostunut sinusta?” Heidi sanoi puolestani.
”Niin, suurin piirtein.” Vastasin, jo hieman helpottuneena siitä, että sain sen sanottua.
”Olen, kaiketi, en oikein osaa sanoa, haluaisin olla seurassasi, olet todella mukava.” Hän kertoi minulle.
”No...” Jatkoin taas änkyttämistä.
”Niin...” Heidi yritti sanoa jotain.
”Haluaisitko... Seurustella kanssani?” Sain lopulta änkytettyä.
”Haluan.” Hän sanoi suoraan, yhtään kaunistelematta ja pidentelemättä, suorastaan tökösti. Huomasin, että viereisessä pöydässä istuva mies katseli meitä, hiukan huvittuneen näköisenä.

5.

Niin alkoi minun ja Heidin yhteinen tarina. Se ei ollut kovin romanttista, vain tökköä ja selvästi yksinäisyyden pohjalta lähtenyttä. Hän vietti paljon aikaa kanssani ja me olimme onnellisia. Elämä alkoi taas hymyillä minulle, onnellisuudellani ei tuntunut olevan mitään rajoja. Kaikki ne kauniit hetket rakkaani kanssa olivat unelmieni täyttymys!
Mietin paljon tätä asiaa, ennen kun en tiennyt millaista rakkaus on. Ihastuksia olin kokenut paljon, mutta rakkautta, tai edes pientä suhdetta en. Rakkaus syntyy ihastuksesta ja kiintymyksestä, ei voi heti aluksi väittää rakastavansa ketään, ellei ole ensin kiintynyt tähän henkilöön. Ihastus on vain sellaista hetkellistä kiinnostusta, seksuaalista kaiketi, joka voi kohdistua kehen tahansa, jopa oman seksuaalisten kiinnostustensa ulkopuolelta.
Seksi kuului tietysti suhteeseemme ja silloin menetin ”neitsyyteni”, mutta en enää jahdannut tätä niin kuin ennen, se oli menettänyt merkityksensä, minulle oli tärkeämpää olla Heidin kanssa. Kerroin ensimmäisenä kertanamme, että olin yhä neitsyt, ja tämä oli ensimmäinen suhteeni, Heidi vain vastasi, että niin hänenkin. En oikein osannut uskoa sitä, mutta en keksinyt muita syitä valehdella, kuin saada minun oloni tuntumaan paremmalta. Niin se sitten tapahtui.

6.

Niin aika pakeni, ja huomasin yht’äkkiä, että aikaa oli kulunut lähes puoli vuotta, siitä kun aloin seurustelemaan Heidin kanssa. Oli nyt 27, ja saanut jotain aikaiseksi. Tuntemukseni eivät olleet muuttuneet sitten sen tapahtuman. Olin onnellinen!
Eräänä normaalina yönä, heräsin enteenomaisesta painajaisesta kauhuissani. Kun tunsin, että Heidi oli kiinni kyljessäni, rauhotuin ja syvennyin miettimään. En tätä unta, halusin vain poistaa sen ajatuksistani heti kun vain mahdollista. Yhtäkkiä mieleeni vain tuli ajatus, että, jos tämä kaikki onkin vain harhaa. Kaikki kokemukseni, tuntemani ihmiset ja tuntemukset. Mutta ajatus hukkui omaan absurdisuuteensa. Elämän tarkoitus tuntui olevan vain entistä kauempana tietoisuudestani. Mietin vain, että onko jokin varma tapa todistaa, mikä elämän tarkoitus on? En keksinyt mitään, mutta keksin kaikkea muuta. Ajattelin, että entä jos elämä jakaakin lahjoja ja onnellisuutta ihmisillä saman verran, että erot ihmisten asemassa ja onnessa onkin vain harhaa ja suhteettomuusvirhe. Vaikka joku ihminen onkin tyhmä, tarkoittaako se, että tämä ihminen ei ole onnellinen, enemmänkin että älykkäät ihmiset ovat vähemmän onnellisia kuin tyhmät, joten se oman epäonnen tajuamattomuus luo illuusion onnesta, joka saa ihmisen uskomaan onneen. Ja älykkäämpi saa enemmän onnistumisen ja aikaansaamisen kokemuksia. Köyhän tekee vastaavasti tyytyväiseksi pienempi määrä asioita kuin rikkaan, ja niin se tasapainottaa tätä epäoikeudenmukaista kuilua. Pian usko tähänkin väitteeseen haihtui ilmaan, mutta jäi kuitenkin mieleeni, ja sai minut uskomaan, että jotain tämän kaltaisia sääntöjä on olemassa, turvaamassa ihmisten onnea ja elämää. Ajattelu sai minut jatkuvasti vain entistä maanläheisemmäksi ihmiseksi, uskonta ja filosofia tuntuivat vain järjettömiltä kun mietti elämää sellaisenaan, mutta tästä varmaankin syntyi tekijä, joka piirsi viivan filosofin ja maallikon väliin. Pian nukahdin, sekavuudestani huolimatta, ja tällä kertaa en muistanut nähneeni unia.

7.

Muutimme yhteen kesäkuun alussa, ja siitä lähtien minulla oli ruokapöytä keittiössä. Heinäkuun keskellä kävimme tapaamassa perhettäni. He suhtautuivat hyvin Heidiin. Me söimme yhdessä päivällistä, ja vietimme iltaa. Seuraavana aamuna lähdimme bussilla takaisin Turkuun. Tämä tapaaminen oli onnistunut ja Heidi vaikutti olevan aivan yhtä onnellinen kuin aiemminkin, kuten minäkin.
Heidin perhettä en ikinä tavannut, Heidillä oli jotain heitä vastaan, jotain mitä hän ei ottanut esille itse. Kolme päivää perheeni tapaamisen jälkeen kävin tälläisen keskustelun Heidin kanssa olohuoneen tummanvihreällä sohvalla.
”Miksi et koskaan kerro perheestäsi?” Kysyin yllättäen.
”En halua, vihaan heitä!” Heidi vastasi ärtyneesti.
”Miksi vihaat heitä?” Utelin vielä tarkemmin.
”He olivat inhottavia koko ajan, kun olin heidän kanssaan tekemisissä. Aina vaatimassa minulta liikoja, ja yrittämässä saada minut olemaan aikaansaavampi.” Heidi purskahti itkuun ja minä menin hänen viereensä ja syleilin häntä.
Näin selvisi Heidin perhesuhteiden salaisuus. Se selitti aika hyvin Heidin yksinäisyyden, suhtautumisen perheeseensä ja yleensä hänen muunkin käytöksensä. Tämä keskustelu oli aika poikkeuksellinen tapahtuma suhteessamme. Emme puhuneet kovin paljoa, se olisi kai vain pilannut suhteemme. Monet ihmiset ovat mieluummin hiljaa vaikeista asioista, kuin selvittävät ne puhumalla, se vaatii vaivaa, ajattelua ja se on epämiellyttävää. Niin, mutta elämä jatkoi kulkuaan, taas kerran surematta uhrejaan, ja heidän tuskiaan.
En ikinä tavannut Heidin perhettä, enkä usko, että halusinkaan. He eivät olleet tapaamisen arvoisia. Tai ainakin luulin niin, mistä minä sen tietäisin. Mutta ainakaan kovin hyviä vanhempia he eivät olleet. Kiitin onneani, että omat vanhempani olivat vain liian takertuneina minuun.

8.

Suhteemme hurma jatkui aina seuraavaan syksyyn. Silloin alkoi jo todellisuus tulla vastaan, rakkaus ei ole pelkkää seksiä ja shamppanjaa. Perjantai-iltana, tultuani töistä, istuimme keittiön pöydän ääreen, pullo punaviiniä edessämme. Heidi kaatoi siitä lasiin, joka oli laitettu eteeni.
”Miten työpäiväsi meni?” Hän kysyi, kaataessaan viiniä omaan lasiinsa.
”Hyvinhän se.” Vastasin ja maistoin punaviiniä kielelläni. Se oli makea viini, pidin eniten makeista punaviineistä. Heidikin piti niistä ja siitä olikin syntynyt tämä perjantai-iltojen juttu, juoda viiniä ja jutella.
”Olen tuntenut viime aikoina itseni siipeilijäksi, kun itse en ole saanut töitä ja työttömyyskorvaukseni ei riitä edes puolen vuokran maksamiseen, ja maksat kaiken muutenkin niin uskollisesti.” Heidi tunnusti yllättäen.
”Älä tunne niin. Ei sillä ole väliä, minulla on rahaa. Eikä se raha merkitse mitään sinun rinnallasi.” Minä lohdutin ja otin isomman kulauksen viinilasista.
”Mutta tunnen oloni niin huonoksi, kun kaikki jää sinun niskaasi.” Heidi katsoi minua, surkea ilme kasvoillaan, ja hän kohotti viinilasin suulleen.
”Hoidathan kotitöitä, sekin kai on jotain?” Yritin sanoa jotain ja piilotin kasvoni viinilasin taakse.
”Mutta itse hoidat niitä myös, en ole edes kunnon kotivaimo.” Hän näytti entistä surullisemmalta.
”Älä ole tuollainen, ei se merkitse mitään. Olet tehnyt jotain sellaista elämälleni, jonka arvoa ei voi mitata rahassa, eikä vaivassa.” Minä sanoin todenmukaisesti.
”Niin, mutta nyt ajattelet aivan liian yksipuolisesti, teit saman minulle.” Heidi muistutti minua.
”Auts... Taas kerran rikon itseäni vastaan, ensin julistan, etä ei sovi ajatella mustavalkoisesti, eikä puhua toista ja tehdä toista.” Sanoin lievittääkseni vakavaa tunnelmaa ja jakaakseni syyllisyyttä, vaikkakin vain kömpelösti.
”Ironista.” Heidi lisäsi, minua täydentäen. Minä täytin lasimme, ja Heidi näytti uppoutuvan ajatuksiinsa.
”Väsyttää, on ollut aika unettava päivä, kun on aurinkokin paistanut koko ajan.” Jatkoin tunnelman keventämistä.
”No, olikin todella lämmin päivä, ja pidin lyhyen siestan tuossa aiemmin.” Heidi kertoi ja joi todella pitkän siemauksen lasistaan.
”No, mitäs muuta teit tänään?” Kysyin ja maistoin viiniä varovaisesti.
”En juuri mitään, tiskasin ja imuroin, järjestelin asioita ja istuin koneella jonkin aikaa.” Hän vastasi. Join lasini tyhjäksi ja katsoin Heidiä silmiin. Me istuimme hiljaa, katselemassa toisiamme jonkin aikaa.
”En silti saata uskoa, että en ole saanut töitä.” Heidi rikkoi hiljaisuuden.
”No, tavallaan se ei ole mikään ihme, kun miettii työttömyystilastoja, mutta se on harmi.” Vastasin uneliaasti, esittäen paljon tietävää ihmistä.
”No, miettisit minun kannaltani sitä. En ole mikään ihmenainen, mutta osaan leikata hiuksia ja siivota, tiskata ja laittaa ruokaa. Eikö näillä taidoilla muka saa töitä?” Hän sanoi turhautuneesti.
”Nykyään tarvitsee kaikesta olla koulutus ja paljon todistuspaperia.”
”Niin, no niinkai sitten. On vain niin turhauttavaa, kun joutuu olemaan täällä, siipeilemässä ja olemaan tekemättä mitään.” Heidi purkautui, ja joi lasinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella. Täytin sen hänelle, ja katsoin häntä silmiin.
”No älä ota sitä noin raskaasti, tuskin olet ainoa työtön tässä maailmassa, eikä se ketään haittaa, että asut täällä minun kanssani.”
”No, et tunnu ymmärtävän, tietäisit jos itse joutuisit siipeilemään muiden nurkissa, etkä pystyisi maksamaan sitä takaisin.”
”Minun mielestäni otat sen liian raskaasti, mutta en voi sille mitään, harmillisesti.” Vastasin kyllästyneenä tähän keskusteluun. Heidi huokaisi ja raahusti sänkyyn. Join viininlopun pois ja seurasin häntä sänkyyn.

9.

Mitään ihmeellistä ei tapahtunut tämän jälkeen enää moneen kuukauteen, arki oli yhä harmaata, Heidi suri työttömyyttään ja minä vietin päivät töissä. Tavallaan suhteestamme oli tullut jotenkin ankeaa, ei pelkästään ankeaa, mutta jollain tavalla arjen harmauteen sitoutuminen ja Heidin jatkuva itseinho tekivät sille kääntöpuolen. Heidillä tuntui olevan jokin ongelma, jotain sellaista mitä hän hautoi oman päänsä sisällä, tehden hänestä välillä hieman ärtyisän ja masentuneen. Se ei selvinnyt minulle ikinä, sillä ennen kuin saatoin kysyä mikä häntä vaivasi, jotain sattui, se sai minut unohtamaan koko asian pitkäksi aikaa, melkein kokonaan.
Eräänä iltana palasin töistä, oli mennyt tavallista pidempään ja oli jo iltamyöhä. Avattuani oven, tunsin jonkinlaisen oudon hajun ja minulle tuli entistä pelokkaampi olo. Minulla oli ollut jo huono omatunto töissä, kun minulla meni niin myöhään ja kuin jotain pahaa olisi ilmassa ja minun pitäisi olla Heidin luona. Kutsuin Heidiä nimeltä kun astuin kynnyksen yli sisälle asuntoomme. En kuullut vastausta, ja minussa alkoi nousta kauhun tunne. Kävelin sisälle ja näin Heidin. Hän nojasi lieteen ja häsläsi innoissaan ruuan kanssa, pöydällä oli kynttilöitä ja viinikarahvi.
”Minä sain työpaikan!” Heidi huudahti innoissaan.