Katselen taas näyttöä vaikka minun pitäisi tehdä aivan muuta. Tuntuu vain kuin olisin läpeensä katkera vanha ämmä, muiden katkerien vanhojen ämmien keskellä. "Ystäväni" ovat hokeneet aivan samaa ja sanoneet, ilmeisesti vitsillä, että olen katkera vanha ämmä, mutta minä vain ajattelen, että he ovat niitä katkeria vanhoja ämmiä ja syyllistävät minua siitä. Kuten aina muulloinkin, syyllistetään toisia kun ei itse jakseta kantaa taakkaa, helvetin tekopyhät paskiaiset.
  En normaalisti käytä tuollaista kieltä, nyt kun tunnen itseni jotenkin vihaiseksi se läytää tiensä sinne, vaikkakin vain oman pääni sisällä. Suhteettoman rasittavaa olla tälläinen pirstaloitunut persoona, kyvytön olemaan sama ihminen kaikkien muiden ihmisten kanssa. Olisi hyvä jos olisin rehellinen edes itselleni.
  Tuo saattaisi olla syy ihmissuhdekyvyttömyyteeni, eikö voisikin? Tai sitten taidan vain lämmittää tyhjää kuoppaa rommilla ja yrttiteellä, flunssa on mennyt pahemmaksi ja minulla on fyysisesti paha olo. Henkisesti olen yhä vain passiivinen. Saattaisin olla tyytyväisempi, jos juoksisin ulos ja hakisin korttelinnurkalta hieman spiidiä siltä tyypiltä joka näyttää diilerilta, tai ainakin liian usein hengailee siinä paikallaan.
  Taas tein tuollaisen johtopäätöksen. Olen koko fyysisen sairauteni ajan kuvitellut, että ihmiset ovat narkkareita, alkoholisteja ja jotain muuta hämärää väkeä. Olen myös keksinyt heille elämäntarinoita ja miettinyt miksi he ovat sellaisia. Voisin kirjoittaa siitä yhden novellin. Ja vaikka tänne, kaikkien olemattomien lukijoiden iloksi:


Hän, syntinen ihminen

Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1991. Hänellä on tohtorinarvo, eikä hän ei ole enää niin nuori kuin silloin, hän on jo 34, eikä enää edes voi suorittaa virkaansa eikä opiskella. Miksi? Koska hän on päihdeongelmainen, oikeastaan ollut joskus, mutta leima on ikuinen, kuten on moralisoiva tuomiokin.
  Hänen äitinsä kuoli kun hän oli juuri astunut virkaansa, Turun Yliopistollisessa Keskussairaalassa. Kuka tuntisi lääkkeet paremmin kuin itse niiden lähettyvillä oleva ihminen, niitä käsittelevä ja määräävä ihminen. Hetkessä lääkehyllyn kolmiot vähenivät hieman, eikä kukaan vielä huomannut mitään. Opioidit katosivat kimpuissa kurkusta alas, pieninä murusina, joskus liuoksena, josta jatkeaineet oli erotettu.
  Lopulta ei enää riittänyt tämä, vahvemmat lääkkeet ja injektioneulat astuivat kuvioihin. Hän ei jaksanut hoitaa ihmissuhteitaan, ei ollut koskaan osannutkaan, mutta edes sitä vähää, vuosien varrella opittua, sosiaalista kanssakäymistä ei tapahtunut.
  Sinä synkkänä päivänä hän sai potkut, joutui vieroitukseen ja sai paholaisen merkin papereihinsa. Enää ei saanut opiskella, hänen rattoisat opiskelupäivänsä olivat jo kuopattuja, ne eivät olleet tarpeeksi, mutta hän selviytyi nipinnapin. Tuomio oli kuin rampauttava liikenneonnettomuus tiiliseinän ja auton kesken, hän ei enää voinut jatkaa, jalattomana on mahdotonta kävellä, voi enää vain yrittää sinnitellä ja ryömiä, alistua kaikkeen paskaan ja raadella kasvonsa asvalttiiviidakon kylmällä, rosoisella pinnalla.
  Lopulta hän päätyi sijaiseksi. Lyseoon, erääseen karmivaan lyseoon. Kätensä tärisevät ja hän on purskahtaa itkuun joka hetki. Luokkahuone touhuaa omiaan eikä hän voi tehdä työtään, hän ei saa enää kunnioitusta, hänen leimansa melkein näkyy hänen kasvoistaan ja hän yrittää pitää itsensä koossa milloin milläkin. Jostain syystä hän pääsi lyseoon opettamaan opettajan sijaisena, vaikka onkin leimattu, syntinen ja ajatusrikollinen, moraaliton toisen luokan kansalainen. Hän on oppinut jotain, sijaisen työssä ei ole tärkeää mitä hän oikeasti saa oppilaat oppimaan, vaan se että hän viivaa yli saamastaan lapusta tehtävämerkinnät. Hän tarkistuttaa tehtäviä oppilailla, koko tunnin, antaa seuraavaksi kerraksi paperille merkityt tehtävät. Hän on työnsä tehnyt, eikä alistettuna jaksa yrittää, ei sitä vähääkään.