Jollain tapaa tuhosin ainoan syvemmän ihmissuhteeni. Hän sitten jätti minut, kertoen olosuhteista ja tilanteista. Minä vain suren asiaa, jonka tiesin koko ajan väistämättömäksi, pelkäsin hajottavani sen, mutta vain tyhmyyttäni ryhdyin suhteeseen, joka ei voi olla. Olen idiootti ja saan maksaa siitä, omista unelmamaailmoistani ja niihin uskomisesta. Näenkin jo selkeästi, ruokin tässä itse omaa onnettomuuttani, vedän itseni jonkinlaiseen kierteeseen, tuhoan oman motivaationi ja palaan siihen kuoppaan, josta nousin, enkä siksi että joku minut sinne pakotti, vaan itse sinne omaa älyttömyyttäni hyppäsin. Taas tunnen itseni jotenkin voimattomaksi, makaan vain kuopan pohjalla ja odotan omaa loppuani. En pysty muuttamaan mitään, minusta ei ole mihinkään, ei edes korjaamaan omia vahinkojani, tuhoan vain kaiken mihin kosken ja ajan ihmiset pois luotani avaamalla suuni, on vain paras että olen yksin ja kuihdun pois. Yksin. Yksin. Aivan täysin yksin, vain oman tyhmän pääni kanssa tässä kuopassa, mutta yksin yksin yksin yksin ja AIVAN YKSIN!
Voisin samantien hajottaa kaiken muunkin, mutta ei siinä ole mitään järkeä. Se oli vain yksi ihmissuhde. Tärkeä sellainen, josta sain läheisyyttä ja ymmärrystä, kaikkea mitä kaipasin! Mutta se oli vain yksi, sellainen jossa ei ollut varmaan alunperinkään mitään järkeä. Saatan muistaa vielä miten pelkäsin joskus jääväni aivan yksin, olevani tuomittu täydelliseen eristykseen muista ihmisistä, ihastuin kaikkeen joka tarjosi minulle myötätuntoa. Se kaikki kuitenkin huomasi, että minua kohtaa voi vain tuntea sääliä, minusta ei ole mihinkään, ruikutan vain asioista ja sekoilen, juon ja käytän mitä tahansa päihteitä. Kerron kuinka yritän tulla kirjailijaksi, mutta saan vain aikaiseksi jotain säälittävän pientä, jotain mistä ei ole mihinkään,
mutta silti olen ja puhun kuin minulla olisi jokin aikaansaannos ja jotain sanottavaa. Minulla ei ole, minulla
ei ole sitä eikä mitään muuta, enkä taida edes haluta enää mitään, muuta kuin tuon unelmani toteen ja jonkun, joka minua oikeasti ymmärtäisi, kaksi asiaa jotka eivät ole ilmeisesti tulla toteen ikinä. Minun kohdallani varsinkaan, minulla ei ole mitään syytä, jolla perustella näiden asioiden saamista, olen vain pelkkä hyödytön ja säälittävä olento, enkä enää edes ihminen, en sellainen taida haluta ollakaan.
Se alkaa taas, se jokin jota pakenin, onnistuneesti, nämä viimeiset pari kuukautta, rakkauden kesä on ohi ja jumala on muuttanut kaupunkiin, jättänyt tämän ankean maalaiskylän asukit oman onnensa nojaan. Tuuli taas kaataa puita ja tuhoaa ihmisten elämiä. Ihmisillä ja puilla on paljon yhteistä, molemmat kiinni juurillaan ja molemmat tuulten orjia, kahden erilaisen tuulen, mutta tuulia ne ovat molemmat ja orjia myöskin molemmat. Sain maistaa onnea vain, jotta se päättyisi ja kokisin millaista on pudota taivaasta oikeasti. En ikinä ollut pudonnut sieltä ja oma surkea oloni oli omaa syytäni, oma illuusioni, niinkuin nytkin, mutta silloin syytin lähes kaikkea ja luulin olevani pohjalla, mutta pohjalla on vasta kun tietää mitä on onni, ja sitten se loppuu. Tiesin ettei se kestä ikuisesti, mutta silti elättelin toiveita siitä. Kaikki syyt taas omassa niskassani, omasta onnettomuudestani, todellinen arki on täällä taas. Tavallaan harmi laiminlyödä koulu tässä vaiheessa, ensimmäisen jakson jälkeen, mutta tiedän että kohta en enää jaksa nousta sängystä enkä hoitaa mitään, yhtään mitään. Olen vain yksin, omassa synkässä vankilassani, ilmeisesti ikuisesti. Tiesin sen jo aiemmin, mutta en uskonut, nyt se lyödään kirveellä päähäni. Kuten kaikki muukin.
Voisin samantien hajottaa kaiken muunkin, mutta ei siinä ole mitään järkeä. Se oli vain yksi ihmissuhde. Tärkeä sellainen, josta sain läheisyyttä ja ymmärrystä, kaikkea mitä kaipasin! Mutta se oli vain yksi, sellainen jossa ei ollut varmaan alunperinkään mitään järkeä. Saatan muistaa vielä miten pelkäsin joskus jääväni aivan yksin, olevani tuomittu täydelliseen eristykseen muista ihmisistä, ihastuin kaikkeen joka tarjosi minulle myötätuntoa. Se kaikki kuitenkin huomasi, että minua kohtaa voi vain tuntea sääliä, minusta ei ole mihinkään, ruikutan vain asioista ja sekoilen, juon ja käytän mitä tahansa päihteitä. Kerron kuinka yritän tulla kirjailijaksi, mutta saan vain aikaiseksi jotain säälittävän pientä, jotain mistä ei ole mihinkään,
mutta silti olen ja puhun kuin minulla olisi jokin aikaansaannos ja jotain sanottavaa. Minulla ei ole, minulla
ei ole sitä eikä mitään muuta, enkä taida edes haluta enää mitään, muuta kuin tuon unelmani toteen ja jonkun, joka minua oikeasti ymmärtäisi, kaksi asiaa jotka eivät ole ilmeisesti tulla toteen ikinä. Minun kohdallani varsinkaan, minulla ei ole mitään syytä, jolla perustella näiden asioiden saamista, olen vain pelkkä hyödytön ja säälittävä olento, enkä enää edes ihminen, en sellainen taida haluta ollakaan.
Se alkaa taas, se jokin jota pakenin, onnistuneesti, nämä viimeiset pari kuukautta, rakkauden kesä on ohi ja jumala on muuttanut kaupunkiin, jättänyt tämän ankean maalaiskylän asukit oman onnensa nojaan. Tuuli taas kaataa puita ja tuhoaa ihmisten elämiä. Ihmisillä ja puilla on paljon yhteistä, molemmat kiinni juurillaan ja molemmat tuulten orjia, kahden erilaisen tuulen, mutta tuulia ne ovat molemmat ja orjia myöskin molemmat. Sain maistaa onnea vain, jotta se päättyisi ja kokisin millaista on pudota taivaasta oikeasti. En ikinä ollut pudonnut sieltä ja oma surkea oloni oli omaa syytäni, oma illuusioni, niinkuin nytkin, mutta silloin syytin lähes kaikkea ja luulin olevani pohjalla, mutta pohjalla on vasta kun tietää mitä on onni, ja sitten se loppuu. Tiesin ettei se kestä ikuisesti, mutta silti elättelin toiveita siitä. Kaikki syyt taas omassa niskassani, omasta onnettomuudestani, todellinen arki on täällä taas. Tavallaan harmi laiminlyödä koulu tässä vaiheessa, ensimmäisen jakson jälkeen, mutta tiedän että kohta en enää jaksa nousta sängystä enkä hoitaa mitään, yhtään mitään. Olen vain yksin, omassa synkässä vankilassani, ilmeisesti ikuisesti. Tiesin sen jo aiemmin, mutta en uskonut, nyt se lyödään kirveellä päähäni. Kuten kaikki muukin.
Kommentit