Joskus tulee mietittyä miksi monet muut ihmiset ovat niin onnellisia, olevinaan tai oikeasti. Mikä saa ihmiset olemaan niin tyytyväisiä ja suorastaan onnellisia? Huomaan, että kun mietin asioita liikaa, huomaan vain oman pienuuteni, hyödyttömyyteni ja arvottomuuteni, sen miten kaukana olen unelmistani ja miten kaukana olen onnellisuudesta.
  Vastaus on melkein jalkojeni juuressa, ja eräällä hetkellä se vain kolahti kallooni. Olen onnellinen, silloin uskottelen itselleni olevani onnellinen, voisin olla onnellinen luomalla itselleni maanläheisiä unelmia ja rakentelemalla pilvilinnoja jostain huomattavasti lähempänä olevasta ja halvemmasta materiaalista. Ei totuuksien jahtaaminen tee minusta onnellista, ihmiset ovat suorastaan sokeita onnellisuutensa lähteille, illuusioille. Joko itse luoduilla tai toisten tarjoamilla illuusioilla voi tehdä itsensä onnelliseksi, kunhan ei vain anna itsensä huomata niiden olevan illuusioita.
  Yritin joskus erottaa itseni ihmisistä, mutta huomaan että kaikki ilmiöt ja asiat, joita heissä halveksuin, ovat avain onneen. Yhteenkuuluvuudentunteiden takaa-ajaminen, pienten nautintojen tavoittelu, muiden seura, oma elämäntarkoitus kuviteltuna suuremmaksi kuin se, kaikki tämä kunhan sitä ei liikaa ajattele, on onnellisuus. Se on jollain tavoin kaunista, totuuden kieltäminen, mutta se on onnea. Tosiasiassa olin aina vain yksi ihminen, samat ilmiöt eri kuoressa, itseni erottaminen ihmisistä vain toisenlaista eskapismia ja faktojen kieltämistä.
  Outoa, mutta vaikeaa hyväksyä. Toisaalta samat illuusiot tekevät jotkut toiset onnettomiksi, loppujen lopuksi oli vain oma illuusioni olla onneton, mutta kuitenkin. Melkein luulee kaiken olevan illuusioita. Liika harhojen ja totuuden erottelu on pahaksi, kaikki muuttuu vain entistä sekavammaksi. Ihmiset luovat oman todellisuutensa ja omat totuutensa. En osaa aivan soveltaa uutta hienoa ajatustani itseeni, en osaa vielä luoda itselleni niitä paljon kaivattuja illuusioita, mutta onnistun varmasti jossain vaiheessa. Ainakin uskottelen itselleni niin.