Koulu alkoi loman jälkeen, kuten loma alkoi koulun jälkeen. Shokkina. Unohdin asioita ja tunsin itseni idiootiksi, kuten lomallakin, mutta olin kahdella jallalla tekemättä mitään, kun taas lomalla olin ollut horisontaalisessa asennossa tekemättä mitään. Kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja hienolta, ja sitä se onkin.
  Kaikesta makaamisesta huolimatta en ole nukkunut kunnolla kahteen päivään. Väsyttää ja heikottaa, ei tee mieli syödä, motivaation nollaluokka on jo arkea. Pitäisi maalata, tehdä koulutöitä ja kirjoittaa, ehkä myös lukea faktaa ja fiktiota. Sitten taas toisaalta ei pitäisi maata, toljottaa netistä ladattuja TV-ohjelmia, datata, ja vaikka mitä muuta.
  Koulussa oli tänään ihan mukavaa, vaikka edeltävä päivä oli masennuksen sekainen, melkein kuin kesän ensi päivät. Olin sosiaalinen, en pelännyt ihmisiä, kirjoitin muutaman sivun muistikirjaani, olin todellisessa maailmassa. Tai siis niin todellisessa kuin se vain saattaa olla pääni sisäpuolen näkökulmasta.
  Viime aikoina tämä bloggaaminen on ollut vain arkistoivaa, ei niinkään luovaa, ei edes kömpelöä surrealismiä, jollaista toivoisin osaavani tuottaa. Pelkäsin hieman pyörtyväni ja jonkin verran jumitti pääni sisällä, mutta muuten meni aivan hienosti. Paitsi että puhuin lapsellisen innokkaasti muille, siis kuten jotkut puhuvat minulle, joistain asioista. Mutta minä puhuin jostain aivan randomista.
  Päätin laittaa erään vanhan novellini tänne olemattomien ja näkymättömien silmien alle ihailtavaksi. Voi kuinka kaipaankaan edes yhtä kommenttia, sellaista lämmintä ja mukavaa, joka tekee minusta ja työstäni todellisuutta, osan sitä kaikkea hulluutta, josta minä olen syntyisin, ja josta työni saa inspiraationsa.


Pelko



1.

Katselen huoneeni kattoa, se pakenee minua, samalla kun seinät hyökkäävät minua kohti. Sammutin valot vastentahtoisesti kymmentä minuuttia aiemmin, nyt vain yritän saada paljon kaivattua unta. Mieleni alkaa tehdä tepposiaan ja olen aivan täynnä klaustrofobista kauhua. Osittain tiedän, että tämä kaikki on vain väsyneen mieleni ja unenpuutteesta kärsivien aivojeni tuotosta, mutta silti en jaksa uskoa sitä. En pääse pakoon lähestyviä seiniä, en edes yritä, sillä olen niin väsynyt etten jaksa edes muuttaa asentoani. Vartaloni puutuu, en uskalla enkä jaksa liikkua, mutta en myöskään uskalla sulkea silmiäni. Pelkään että liikkeeni herättää vastustajani huomion. Olen varma, että jos silmäni sulkeutuvat, tällä hetkellä näkymättömissä oleva vastustajani saa etulyöntiaseman, kun unohdan vahtia sen hämäriä liikkeitä, se saa minut saaliikseen. En näe sitä missään, mutta tiedän että se on, missä se on ja kuka se on. Seinillä kiemurtelee jotain olemattoman pientä, suorakulmion muotoisesta ikkunasta sisään päässyt keskikesän aurinko paljastaa lattialla ryömivän olennon ja tuo esiin pöydällä lojuvien tyhjien pullojen muodostaman silmärivin. Pelkään kuolevani, jos suljen silmäni, mutta kuolen varmasti, jos en sulje niitä.
  Yht'äkkiä huomaan olevani synkän metsän laidassa. Seison hiekkatiellä, metsän ja tien välissä on oja. Tien toisella puolella näkyy tavanomaisia omakotitaloja, kaikki oranssien katulamppujen loisteessa. Kokonaisuus vaikuttaa niin tyyneltä, ja metsä taas jotenkin pelottavalta, mutta aistin jotenkin, että taloissa on ihmisiä ja he eivät halua minua sinne. Vähän väliä kuuluu koirien haukuntaa, ne puhuvat toisilleen ja kertovat huomanneensa minut. Ne eivät ole mitenkään hyökkääviä, mutta silti kaikessa on jotain pielessä. Kun vertaan nopeasti metsää ja omakotitaloja, metsä vaikuttaa jollain tavalla turvallisemmalta. Juoksen syvemmälle metsään, kurkistelen taakseni ja näen punaisen pakettiauton pysäköidyn paikalle, jossa aiemmin seisoin. Jatkan pakoani yhä enemmän peloissani, tietäen että takaa-ajajani tietävät missä olen, että he aikovat saada minut kiinni ja tuhota minut. En näe heitä missään, tiedän kuitenkin, että he ovat jossain. Hyppään irtolohkareen yli, mutta maan sijaan putoan kuoppaan, enkä enää nouse, tiedän tämän olevan loppuni. Olen täysin voimaton, mutta pelon rinnalla tuntuu myös helpotus, pelkääminen loppuu ehkä vihdoinkin.
  Hätkähdän hereille omasta sängystäni, olematta lainkaan varma mitä tuo äskeinen oli ollut. Laitan valot päälle ja käyn läpi makuuhuoneeni, etsien jotain merkkiä siitä, mihin minun pitäisi uskoa. Kun alan virkistyä, alan tajuta äskeisen olleen vain unta, kello näyttää viittä aamuyöstä ja totean nukkuneeni neljä tuntia. Olen yhä aivan kauhuissani, kuin uni olisi ollut enne lähestyvästä lopustani, yritän elätellä toiveita, että unessa ollut helpotuksen tunne tarkoittaa kaiken muuttuvan lopulta paremmaksi. Sammutan valot ja asetun takaisin sängylleni ja jatkan katon katselua.
  Tunnit kuluvat ja minä alan rauhoittua. Katson kelloa jatkuvasti, ja tunnen oloni paremmaksi hetki hetkeltä, kun se lähestyy aamua. Kun lopulta alan kuulla aamuaskareiden ääniä, kuinka ihmiset ovat ryhtyneet tavallisiin touhuihinsa, rauhoitun ja suljen silmäni. Tiedän olevani turvassa, ainakin seuraavaan yöhön asti.

2.

Liisa vilkuilee ympärilleen, koulun käytävä on täynnä ihmisiä, muita oppilaita. Hän on varma, että heillä on jotain kieroa mielessään hänen varalleen, että he aikovat tehdä jotain hänelle, kun hän kääntää selkänsä, siksi he vahtivat hänen jokaista liikettään, vaikka vain silmäkulmastaan. He juonittelevat keskenään, heillä riittää puhuttavaa, paljon, siihen täytyy olla syy, hän on varmasti heidän naurunsa ja puheensa kohde, ainakin hänestä tuntuu siltä. Katseet tunkevat hänen lävitseen ja he tietävät mitä hän ajattelee. Liisa vahtii jokaista elettään ja ajatustaan, ettei anna aihetta pilkkaamiselle tai nöyryyttämiselle, he varmasti aikovat sitä, joka hetki. Mistä muusta he puhuisivatkaan?
  Kun Liisa astuu viimeisenä luokkaan, opettajan katse on nauliintunut häneen. Hän ei tiedä mitä hän on tehnyt väärin, jotain aivan varmasti. Tuolinkolahdus, joka aiheutuu hänen paikalleen asettumisestaan saa hänet pelkäämään, että ihmiset kiinnittävät huomiota häneen, hän pelkää punastuvansa ja saavansa aikaan hälyä. Opettaja alkaa astella edestakaisin taulun edessä ja puhua. Ihmiset hänen takanaan puhuvat keskenään jostain, eikä Liisa ole lainkaan varma ymmärtääkö kenenkään puheesta yhtään mitään. Vaikka sanat hän erottaa toisistaan, hän ei ole tiedä ymmärtääkö mitä sanoilla tarkoitetaan, jos niiden merkitys onkin erilainen kuin hän luulee. Opettaja pysähtyy ja katsoo Liisan suuntaan. Liisan sydän nousee kurkkuun ja hän ei tiedä mitä nyt tapahtuu, mutta hänen onnekseen opettaja nuhtelee vain hänen takanaan istuvia tyttöjä.
  Tunnin loputtua käytävällä katseet ovat taas lukittuneet häneen, kaikki vaikuttaa niin uhkaavalta. Liisa korjaa nopeasti takkinsa ja sateenvarjonsa naulakosta ja juoksee ulos syyssateeseen. Pihallakin on ihmisiä, he vain seisoskelevat katoksessa, he vaikuttavat tulleen sinne vain vahtimaan häntä, että hän varmasti katoaa.
  Lopulta, päästyään pois ihmisten katseiden alta, Liisa on tien vieressä, hänen pitäisi ylittää se. Autoja tulee ja menee, eikä hän uskalla mennä yli. Kun hän lopulta alkaa pelätä enemmän että joku näkee hänen pelkäävän, hän laittaa silmänsä kiinni ja juoksee tien yli.
  Loppumatkasta Liisa kuulee itseään kutsuttavan. Hän ei uskalla jäädä katsomaan kuka se on vaan jatkaa matkaa ripeämmim. Kuuluu toinen kutsu, se tulee kaukaa, ja Liisa kuulee juoksuaskeleita. Hän ei uskalla juosta pakoon, eikä katsoa taakseenkaan. Jos häntä ei uhata, hän vain nöyryyttää itseään, mutta jos hän jää paikalleen, hän saattaa jäädä uhriksi. Kutsu kuuluu vielä kolmannen kerran, nyt niin läheltä että hänen on pakko pysähtyä. Joku koskettaa häntä olkapäälle, hänen sydämensä on pysähtyä.
  Liisa pääsee lopulta kotiin, täysin kunnossa. Hänen kotinsa pihalla ei näy autoa, vaikka siellä pitäisi olla auto tähän aikaan päivästä. Joku muukin vaikuttaa oudolta ja vieraalta, jokin on vialla. Ketään muita ei ole paikalla, hän on vain yksin oman epävarmuutensa kanssa. Hän ei ole varma edes onko oikeassa talossa.