Tässä on taas pari päivää mennyt yhtä syöksylaskua, kaiketi, tai siis on ollut aivan mukavaa, mutta muutama henkisen epävakauden hetki saa kyllä varpailleen. Juodaan viinaa ja "pidetään hauskaa"! Ja sitten kun marssitaan lumisateessa kotia kohden, oksennetaan pari kertaa ja mietitään miten säälittäviä sitä oikein ollaan (siis vasta lauantaiyönä, perjantai- ja lauantai-ilta olivat mahtavia).
  Eilenkin koko päivän mielialani oli maassa, ja oi tuo tuttu tunne etten kelpaa elämään, että kaikki sortuu niskaan, että haluan vain unohtaa ja lakata olemasta seurasi minua aikaisesta aamusta aivan tuonne iltamyöhään. Tietysti niin aikaisin kuin vain maailmassani voi olla, useita tunteja myöhässä kaikkialta, ja niin myöhään kuin on mahdollista kun makaa ja yrittää nukkua koko päivän. Liikuntatunti kyllä, siis liikunnantunti, kohotti mielialaani joksikin aikaa, mikä ei kyllä maailmassani ole totta, sillä liikuntatunti on liikuntatunti, mutta ymmärsin äkkiä mistä se johtui: seurasta, jota olin koko päivän kaivannut. Vaikka tältä seuralta en kullut lohdutuksen sanaa, niin vaihteeksi en yhden yhtä halveksuvaa sanaa.
  Ajattelin kyllä tuota asiaa, modernin maailman tapaa pilkata kaikkea epäonnistumista. En ymmärrä mistä ihmiset ovat ottaneet tavakseen nauraa ja ladella solvauksia sille joka jossain kämmää, ihan kuin he eivät sitä koskaan itse tekisi. Eivät kai he mitään pahaa tarkoita, jostain syystä teen itsekin niin, enkä tarkoita sitä millään pahalla, mutta se ei silti tunnu mukavalta, tuskin kenestäkään loppujen lopuksi. Haluaisin itsekin lopettaa sen, mutta en hallitse käytöstäni, kuten en hallitseni puhekieltäni enkä sanavalintojani.
  Tänään! Tänään oli aivan toinen sävel soittimessa ja uusi sivu kirjassa. Aamulla nousin itsekseni, väsyneenä, mutta nousinpa kuitenkin. Ehdin nauttia nestemäistä kofeiinia ja palan leipää, jossa oli päällä sulanutta juustoa ja oliiveja. Ruokahalua riitti ja kouluunkin ehdin vain noin 5-10 minuuttia myöhässä. Ihmiset olivat ruokailuun asti kovin tuttavallisia, söin yksin, mutta ruokailun lopuksi jo juttelin niitä näitä monien kanssa, enkä enää hapuillut katseellani seiniä. Biologian tunnilla kyllä mieleeni juolahti aivan outo asia, huomio: olen ymmärtänyt asiat paremmin biologiassa ja maantiedossa kuin fysiikassa ja matematiikassa, joka ei voi pitää paikkaansa sillä juuri matematiikassa ja fysiikassa olen virtuoosi.
  Koulun jälkeen kävin kahvilla, yksin tietysti, hapuilin katseellani seiniä ja ajattelin millainen ajatustyhjiövaihe minulla oli juuri menossa. Kaksi vanhaa koulukaveria jutteli keskenäään tuossa vakipaikassani, he eivät olleet aiemmin käyneet siellä. Lähdin omia aikojani ja seikkailin jonkun aikaa vähän minne sattuu tuon kaupungin kaduilla ja lopulta eksyin pienelle tielle joka kulkee rautatieaseman takana...
  Kulkiessani tuota tietä, mietin Suuria Sanoja ja Suuria Ajatuksia, siis millaisia ajatuksia olin ajatellut ennen vanhaan kun olin kulkenut tuota tietä, ja miksi en ollut kirjoittanut niitä muistiin. Niistä silloisista ajatuksista olisi saanut suuren romaanin, jos minun olisi ollut vain mahdollista kirjoittaa ne. Mutta ei! Aito tajunnanvirtakirjoittaminen ei ole mahdollista, koska tajunnanvirta tapahtuu silloin kun vaeltelee ympäriinsä tai istuu kahvilassa, mutta silloin ajatus katkeaa jos rupeaa kaivamaan vihkoa esiin, ja vaikka ei katkeaisikaan, kynällä kirjoittaminen on liian hidasta että pysyisi ajatusten perässä. Tietokoneluolassa taas suurin ajatus joka mieleen juolahtaa on: "Haluan pois." tai "Ahdistaa!" tai "Ner... Nevalo... Bikinityttöjä näytön laidassa!". Kaiva kulli esiin ja vedä kuivat, jos kehtaat...
  Ajattelin myös jotain suuresta esseestä joka pitäisi kirjoittaa tajunnanvirrasta, ja siitä kuinka mahdotonta sitä on tallentaa. Mielessäni kävi myös ne hetket jolloin olin ajatellut jotain maailmaa inhoavaa, oi, miten siitäkin olisi tullut suuri teos jos se olisi joskus eksynyt paperille. Nykyajan poliitikot: Ennen vanhaan puhuttiin täyttä paskaa kauniilla sanoilla, niin nykyään puhutaan paskaa kauniilla suilla. Politiikka on kuin antiikin sofismi: tärkeintä on puhua kauniisti, riippumatta siitä mitä puhuu. Tuokaan ei päde enää, ei puhuta kauniisti, vaan kauniit puhuvat.
  Tuon verran muistin siitä mitä olin tuolla tiellä ajatellut. Surullista, kun tiedän että ajatuksia siihen liittyy paljon, mutta niin vähän muistan ja sitäkin vähemmän kirjoitan muistiin. Koskaan en ole onnistunut tuolla tiellä ohjaamaan ajatuksia sellaiseen vanhojen aikojeen muisteluun, jossa ylistetään: "Onneksi noin tapahtui, sillä muuten..." tai kaivetaan haarukalla (haarukkaa on käytetty myös ruokailuun) arpia auki: "Miksi sanoin, ei olisi pitänyt sanoa niin... Kaduttaa!"
  Viikonloppu, se sitten taas oli jotain poikkeuksellista. Rakas enoni ja serkkuni ilmestyivät tänne kotikaupunkiini ja eipäs mitiä: olut tölkki naamaneteen ja korttia pelaamaan, laadukasta ruokaa ja viiniä, viiniä myös kun pelataan Trivial Pursuitia puolivuosisataa vanhoilla kysymyksillä, lisää viiniä kun Globetrotters löytyy jostain laatikon pohjalta. Ja sitten kun kukaan ei tee vuoroillaan muuta kuin puhuu vierustoverinsa kanssa, niin baariin. Baarissa yksi kalja, sitten kuseksimaan kaduille. Sama uudestaan lauantaina.
  Enollani on hieno tapa iskeä oluttölkki tai viinilasi naaman eteen aina kun tulee kylään. Muu suku sanoo, että jatkuva juominen on inhottavaa, mutta tämä ihminen osaa olla seurallinen: Entä jos hän ei löisikään oluttölkkiä naaman eteen vaan joisi sen itse? Entä jos kukaan ei joisi lainkaan? Mutta tässä seurassa tulee nautittua elämän plussapuolista, viiniä ja ruokaa - siis todella hyviä viinejä, ammattitaidolla valittuja, todella herkullista ruokaa, sekin ammattitaidolla valmistettua, sellainen kulinaristinen nautinto, josta nautin itse todenteolla. Lisäksi keskustelua, järkevää keskustelua, järkevistä aiheista: Kirjallisuutta: Miller, Steinbeck, Kravun kääntöpiiri, Vihan hedelmät, Viiniä: Santa Helena, Hannibal (halpa välimereinen makea), Carlo Rossi (Kalifornialainen - boikottiin) jne... Elämän tarkoitusta: millään ei mitään väliä, lineaarinen malli joka ei ala, eikä lopu mihinkään, ajatella liian pitkalle. 
Mielenkiintoiset illat kieltämättä, jotain mikä tapahtuu vain harvoin (herra Jeesus, miten pitkä aika siitä on kun viimeksi keskustelin kirjallisuudesta kunnolla, ja varsinkin Milleristä!).
  Kadehdin heitä, kun tämä vieraaksi tullut osa suvusta saa nauttia teatterista, live-klassisesta musiikista ja kuvataiteesta niin lähellä itseään. Ja vielä tietää siitä, ja hallitsee seurapelit. Ihana seura, ihastuttavat illat. Unohdin sanoa kiitos... Viinistä, ruuasta, seurasta, keskustelusta, musiikista ja tiedonvaihdosta.