Tälläiset iki-ihanat bipolaariset iltapäivät ovat mitä ihastuttavampia, toinen toistaan rakastettavampia, kuten ne ihmisenlapset ja -puolikkaat, jotka kulkevat pitkin sen tummanpunaista, vihreää ja kellertävää lankaa, joka on kastettu armanjakissa turhan monta kertaa. Ja se joka väittää, että valehtelen, ei
ole koskaan nähnyt, koskenut tai haistanut sitä.
  Millainen lääkäri sellainen on, joka taakseen ei jätä pillerivanaa. Sellainen josta ei koskaan jää jälkeä historiaan, ei edes pienen yhteisön vitivalkoiseen lähihistoriaan. Sellainen lääkäri ei ollut se, jonka kanssa olin juttusilla, hänen taakseen jäi kymmenen folioon käärittyä Imovane 7,5mg -tablettia. Aamulla lääkärin näin ja illalla pillerit hain.
  Kirpputorilla kävin, mutta en löytänyt vaatteita, en astioita enkä kodinkoneita, vaan anteeksiantoa. Pyysin anteeksi silti todelliselta ystävältä, jonka tupaantuliaisissa olin antanut mennä yli kestokykyni, ja hän kuittasi sen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä. Eipä sillä kai sitten ole.
  Mutta kaikkihan ei näin hienosti voi mennä, jonkun pitää mennä aina pieleen ja siten ehkä jäädä mieleen, tai sitten vain olla jotain niin tavanomaista etten sellaista saata erottaa tussin tahrimasta tapetista, kuin sillä että se on ainoa asia jonka oletan löytäväni siitä. Anteeksi antoa en olettanut saavani, mutta jotain tälläistä oletin löytäväni:
  Kuljin kaupungin katuja kohti kulmakuppilaani, kun vastaan tuli tutut kasvot, joita en halunnut sillä hetkellä nähdä. Kolikko vaihtoi kättä ja mitäs sainkaan kuulla...
"Vanity, olet säälittävä olento." Tutut kasvot sanoivat kiitokseksi. Kuvittelin vastaavani jotain tälläistä: "Ehkä olenkin, niin olen, mutta oletko koskaan ajatellut miltä tuntuu olla säälittävä olento? Sinulla on aina joku joka pitää sinua kädestä, mutta oletko ajatellut että nämä tärisevät kädet kaipaavat jotain sellaista?" Mieleni teki itkeä joten sanoin vain "Niin, nähdään.", vaikka en halunnut nähdä häntä enää ikinä. Tietenkin halusin ja haluan, sillä hän huokuu aina elämää, sellaista mitä en saata koskettaa, vain haistaa, maistaa ja katsella.
  Kulmakuppilassani oli tietenkin ystävienpuolikkaita.
"Saanko liittyä seuraan?" Kysyin samalla kun katselin maalauksia seinillä, joita olin katsellut useita kertoja ennenkin, mutta jotka eivät olleet koskaan auenneet minulle. Haluaisin niin tavata sen joka ne on luonut, sillä hän vastaisi mieltä painavaan kysymykseen: "Mitä ne tarkoittavat?"
Kaikista niistä huomaa, että ne ovat saman käden jälkiä, mutta tarkoittavatko ne kaikki samaa?
"Tietenkin." Vastasi hän joka tytölleen aikoi tarjota teen. Mutta mitä seurasi, kukaan ei sanonut sanaakaan minulle, enkä sanonut sanaakaan kenellekään muulle. Yhdellä oli kiire ja jäljelle jääneellä parilla oli menoa kohta perään. Jäin yksin ja ajattelin jotain.
  Tutut kasvot olivat joskus kertoneet minulle hänen ex-tyttöystävänsä masennuksesta, kuin se olisi tutuille kasvoille jonkinlainen saavutus. Viilteli... Sitä... Tiedän-ja-te-tiedätte-mitä... Sanat kuin hänellä olisi oikeus kertoa luotettu tieto kuin se olisi perheenjäsenen aamupöydässä tarjoama juoru. Jos hänelle kaikki ei tippuisi taivaalta, hän ehkä ymmärtäisi ettei masennus ole kovin keveä aihe, ei mitään mitä kerrotaan kenelle tahansa, eikä varsinkaan mitään mistä halutaan kenenkään muun kertovan.
  Tutut kasvot silti pitävät itseään kovina kadun kasvatteina, vaikka ovatkin porvariperheestä. Narkomaaneja tuntee hän... Siksi hän voi kertoa niistä kuin... Raivoa herättävää tarinointia, halua kokea itsensä niin suureksi ja saada toiset tuntemaan olonsa pieniksi... Siinä hän onnistuukin, vaikka ei puhu edes totta.
  Tuttujen kasvojen näkeminen on aina joko äärimmäisen turhauttavaa tai sitten elämänhalua herättävää. Siitä huolimatta että hän on itsekäs mulkku. Siksi en pääse hänestä eroon, mutta tänään hän sai minulle aikaan aikamoisen masennuskohtauksen. Aioin siksi käyttää tilaisuuden ilmaisen hasiksen nauttimiseen, ilmaista koska ystävä opettaa miten hasista poltetaan, sillä se ei ole kuin kukka...
  Mutta mites muutenkaan, ystävää ei näy missään, eikä puhelinkaan auta asiaan. Ilman sitä mielen-ja-sydämen kohottajaa masennus jatkui ikuiseen makaamiseen, ei-minkään-tekemiseen, katon katseluun ja lopulta taivaanrannan maalailuun. Minne enää paeta? Deadline on edessä, ja se kolahtaa kuin kaks-nelonen kirkkaalta taivaalta.