Hieman huvittavaa ajatella, että sellainen asia kuin sairaus, sukupuolitauti, ei ole yhdelle niinkään kirous ja kauhu, vaan todiste siitä että on elossa. Ja kaikkihan tietävät kuka tämä yksi on, sillä kaikki tietävät kenellä yhdellä tämä tauti on. Siksi yhtä puistattaa ajatus sairauden parantamisesta.
  Toivoisin että irtoseksi olisi jotain paljon helpommin saatavilla olevaa, jotain jokaviikkoista, ei tälläistä kaksi kolme kertaa vuodessa tapahtuvaa hedonistin elämänkaaren kohokohtaa. Jos se olisi, vähemmän kukkaa, Valtion Monopolia ja vauhtia varmaankin kuluisi. Olen nisti, olen rikollinen: ajattelen kuten haluan.
  Mutta en tee kuten haluan, teen kuten minulta pyydetään, annan mitä vaaditaan ja raadan kuin orja, jotta tulisin hyväksytyksi. En tee mitä haluan, en mene minne haluan, en kirjoita mitä haluan, en sano mitä haluan, esimerkkejä on miljoonia, aina vastakkaisen sukupuolen edustajiin joihin olen iskenyt silmäni, niihin suuriin tunteisiin,
ajatuksiin ja sanoihin joista haluaisin kirjoittaa. Minkään eteen ei mitään, ei edes vauhtiviivan, joka saisi nämä ajatukset pois mielestäni ja valmiiksi velvollisuuksiin ja askareisiin.
  Vähemmän masentavista asioista: rakas rehtori kaipaili minun läsnäoloani kansliaansa, jotta saattoi pitää minulle tekopyhän saarnan poissaoloistani, myöhästymisistä ja yhdestä asiasta joka ei pitänyt paikkaansa: huolesta mielenterveyttäni kohtaan.
"Poissaolot ovat ensimmäinen merkki..." Hän lausui, jatkoi täydelliseen maailmaan, menestykseen ja isänmaahan ja lopetti: "Unettomuus on merkki henkisistä ongelmista." Merkkejä aina maailmanlopusta epämenestykseen, epäisänmaallisuuteen ja jumalattomuuteen. Totaalinen kausaliteettisuhteiden puute vallitsi hänen lauseissaan ja puheessaan kokonaisuutena: millään ei ollut mitään syytä eikä seurauksia, kuin koko maailma olisi ollut Jumalan hiekkalaatikko, jossa Hän tekee kuin Hänelle sopii, vastaamatta kysymykseen "miksi?", samalla tavalla kuin lapsi joka puree äitiään.
  Rehtorin saarna oli samankaltainen kuin rakkaan kieltenopettajan, joka saarnasi jo ennen esimiestään, seuraukset ja syyt täysin hakoteillä, lainkaan hän ei kysy miksi, jos häneltä kysyy, hän vastaa vain siksi. Hänelle on sopivaa solvata pientä ihmistä, joka ei saavu tunneille, hän ei kysynyt miksi olin myöhässä ja kateissa, vaan piti saarnan menestyksestä ja miten välttämätöntä ajoissa, pikemminkin etuajassa oleminen ja kotitehtävien
suorittaminen on välttämätöntä menestykselle, menestykselle jota en haikaa.
  Kiellettyä on kaivata joutilaita päiviä omenapuun varjossa ja hetkiä jolloin on sallittua haaveilla ilman päämäärää, ja sekö vasta minut saa haikeaksi. Haluan levätä, ajatella, olla kaikessa rauhassa, ilman maailman mielipuolista kiirettä ja "menestyksen" halua.
  Moderni maailma ja nykyvuodet saavat minut oksentamaan E203:en, pakokaasujen, hiilidioksidipäästöjen, jumalan sanan, hullun lehmän lihan, koulusurmien, moraalin, keitettyjen kananmunien, myrkytetyn huulipunan, huumeiden, viinan, tärpätin, synteettisen darwinismin, fahrenheit-asteiden, Irakin sodan, kuun, tähtien, lähes-orgaanisen omenamehun, Ceasarin, sanomalehtitsaarien, eksistentialismin, "vapaan maailman", "yhteisen hyvän", kyyneleiden ja veren sekaista oksennusta, jolla sotken Puutorin Hesburgerin sisäkäymälän lattian.
  Jos vereni olisi sellaista jota se joskus olisi, sen oksentaminen saattaisi tuntua hyvältä. Mutta ei, se on tuota kaikkea josta jo kerroin, mutta myös muita lisäaineita, "tekijöitä", näennäisiä perusteluja, syitä ja seurauksia. Tahdon sinne omenapuun varjoon, tahdon lasin käteeni täynnä jumalten nektaria, tahdon rauhaa ja jonkun joka voisi kuunnella mitä minulla on sanottavana, ja jos sitä halajan tyydyttää tarpeeni monelle muullekin asialle, ja minä taas vastaavasti voisin tyydyttää hänen tarpeensa. Mutta ei, minä en saa ajatella sitä, en saa kaivata sitä, en saa olla mitä haluan, minulla on velvollisuus, isänmaa, jumala, vapaus, ihmisoikeudet ja herra ties vaikka mitä muuta.
  Viikonloput taittuvat kuin kuuset myrskyssä. Ne katoavat kuin neulat heinäsuopaan, mutta kaikki neulatkaan eivät katoa samaan heinäsuopaan. Yksi menee tuttujen kasvojen juhlissa, mutta toinen täysin vieraiden ihmisten saunabileissä. Sellaisissa paikoissa täysin vieraat nauttivat toisistaan täysillä, mutta minä vain sanoilla, läsnäololla ja alkoholilla.
"Vanity, haluatko mennä saunaan, kanssamme?" Kysyy Karvainen Mörkö.
"En ole tarpeeksi juonut, jotta voisin tosimiestä esittää." Vastaan kysyvälle äänelle. Mutta minne menee vartti, kaksi, kun painan jo puuta pimeässä, kuumassa huoneessa ja kadun sitä kun herään kylmissäni sängyltä. Yksin.
  Sitten on myös toisia juhlia, kuin rippijuhlia. Jumalaton kutsutaan juhlimaan, kun lapsi ei ole enää lapsi, ja on valmis ottamaan vastaan Jumalan sanan. En tiennyt miksi menin, mutta menin, enkä edes nauttinut maksua vaatimattomasta ruuasta. Minulla ei ollut enää edes nälkä.