Lukemani ensimmäiset kymmenen kappaletta Dostojevskin Idiootista saivat minut ymmärtämään miksi Miller piti Dostojevskiä suurena nerona ja ihmistuntijana. Vaikka teksti oli sinällään kuivahkoa, liian vanhanaikaista ja yksityiskohtaista, Dostojevskin hahmot ovat monipuolisia ja syvällisiä, tai sitten eivät, riippuen hahmosta, mutta yksiulotteisia ne eivät olleet. Huomasin että analysoin itsekin ihmisiä samalla tavalla aina silloin tällöin, varsinkin silloin kun...
  Kirjoituspöytäni laatikosta löytyi neljä itsemurhaviestiä, itse kirjoittamiani, mutta niistä yksikään ei ollut sellainen kuin kuvittelin itsemurhakirjeeni tulevan, eikä edes oikeita itsemurhaviestejä, sillä kirjoitin jokaisen kun kokeilin jotain uutta substanssia tai useampaa eri substanssia ensimmäistä kertaa, saadakseni mahdollisen yliannostuskuolemani näyttämään itsemurhalta. Jokaisessa on täsmälleen sama rakenne: jonkunnäköinen solvaus ja ilmoitus että itsemurhani on heidän syytään. En ymmärrä miksi edes säilytän niitä, sillä ne ovat vain todiste omasta vajaamielisyydestäni.
  En edes kirjoittanut viestiä niillä kahdella kerralla kun oikeasti yritin tappaa itseni, silloin vain suhteellisen spontaanisti, erittäin järkyttyneessä tilassa, popsin erinäisiä lääkkeitä, mutta ilmeisesti liian vähän. Ensimmäisellä kerralla purkillisen kofeiinipillereitä, oksensin ne varsin äkkiä ja voin todella huonosti seuraavat tunnit, jos olisin pystynyt nousemaan, olisin saattanut yrittää jotain väkivaltaisempaa tapaa. Toisella söin Sirdaludia, kymmenen tablettia, neljännespullon koskenkorvaa ja matkapahoinvointitabletteja, kaikki löysin omasta, rakkaasta kirjoituspöytän laatikostani. Olin jo juonut sen alkoholin, mutta kuoleman sijaan tuli blackout ja heräsin seuraavana aamuna kotini normaaliin hälinään...
  Kuvittelin viime kesän huonoina hetkinä kirjoittavani monta sivua tekstiä, anteeksipyyntöjä ja tunnustuksia ihmisille ympärilläni, nyt jälkikäteen lisäisin ison anteeksipyynnön ja paljastuksen, ehkä myös rakkaudentunnustuksen, sille ihmiselle joka sai minut täysin hulluksi, pakkomieltyneeksi häneen. Joskus saattaisi jopa olla terapeuttista kirjoittaa 
itsemurhaviesti, pitkä ja orgasminen vuodatus suoraan sydämestä, lisäksi myös kirjoittaa pilkkaa ja solvauksia halveksumiani ihmisiä kohtaan. Itseäni? Mutta tiedän etteivät ihmiset voi itselleen mitään, eli oikeastaan minulla ei ole mitään syytä halveksua ketään. Vapaista valinnoista voi tuomita ihmisen, jos ne vahingoittavat jotakuta, mutta en usko että vapaita valintoja on olemassa, joten tuo on totaalista roskaa.
  Kirjoittamisesta tuli mieleeni, etten ole kirjoittanut mitään proosaa pitkiin aikoihin, melkein kuukauteen. Vain pari "runoa", mutta nekin paperinpalasille, jotka olen jo hukannut. Ideat ovat olleet kadoksissa, olen saanut muutaman, mutta en ole ryhtynyt työhön. Miksi? Tietäisinpä, minulla on jotenkin sellainen olo etten pysty vaikuttamaan siihen mitenkään, joten asioista joita kontrolloin, täytyy poistaa kirjoittaminenkin. Jossain määrin kirjoittaminen on yksi niistä pienistä, tai ei-niin-pienistä jutuista, jotka muistuttavat minua omasta kelvottomuudestani, siis muiden ihmisten, TV:n, ikkunoiden, kirjallisuuden ja peilin lisäksi.
  Kelvottomuudesta tuli mieleen, miten yksinäinen ihminen olen. Yksinäisyydestä taas sen syy: kelvottomuuteni, kyvyttömyyteni toimia, ja niin edelleen. Jos vaikka silloin tällöin (aina kun nään vastakkaisen sukupuolen edustajan, joka näyttää vähänkään puoleensa vetävältä) löydän mieleni autiomaasta yhtään mielenkiintoa, en selvinpäin puhu niille ihmisille, joihin se mielenkiinto kohdistuu. Ja aineissa ja juovuksissa olen kaikkea muuta paitsi edustava. Epäilen entistä enemmän vapaan valinnan olemassaoloa.
  Ja tuosta tuli mieleeni miten säälittävä olen: istun tässä kirjoittelemassa, toisena selvänä hetkenäni sitten viime sunnuntain. Lihasrelaxantit ja rauhoittavat lääkkeet tekevät päihtymisestä helppoa, ainoa sivuvaikutus
on etten saa mitään aikaiseksi, makaan sängylläni koko päivän enkä puhu muille perheenjäsenille, sekä nukun huomattavasti enemmän, mikä saattaisi selittää miten yht'äkkiä niin vähän päihteitä kuluu näihin putkiin. On parempi olo silloin kun on päihtyneenä, mutta se on vain ohimenevä hetki, jota ei seuraa tulevaisuus, eikä jätä taakseen menneisyyttä vaan utuisen kollaasin menneistä ajoista, josta puuttuu niin monta palasta, sen edessä on vain yksinäisiä, itsesäälinsekaisia nykyhetkiä, joilla ei ole mitän tekemistä menneisyyden kanssa.
  En silti tunne olevani kovin ahdistunut tai masentunut. Välillä mieleeni juolahtaa pieneksi hetkeksi miten olen vailla tulevaisuutta ja miten joudun ehkä vastaamaan kaikesta, enkä pääse enää pakoon, mutta siihen ei enää liity sitä järjetöntä ahdistusta, ehkä en enää välitä seurauksista ja muiden ihmisten kunnioituksesta, ehkä olen jo niin puutunut, tai sekaisin, etten enää edes tunne minkäänlaista inhoa itseäni kohtaan, niin kuin ennen, vaikka mielessäni pyörii ne samat ajatukset. Ehkä olen kuluttanut ne ajatukset loppuun tai kehittänyt jonkinlaisen toleranssin?
  Kirjoittaminen ei ole ollut enää tavanomaisen pakkomielteistä, tai siltä se nyt tuntuu, mutta tuntuu myös hyvältä kirjoittaa. Rakastan tätä kuten rakastan oopiumia, sormeni tanssivat näppäimistöllä vähän kuten minä tanssin ekstaasissa, ja jonkinlainen hyvänolon tunne täyttää mieleni niin kauan kuin keskityn tähän. Rakastan sanoja, niiden sointuja ja kulkuja, ja olen tyytyväinen yhteen asiaan tässä maailmassa: ihmisten kieliin. Kieli on ilmaisua, taidetta, lakia, abstraktioita, käsitteitä, paskapuhetta ja tyhjänpäiväistä löpinää. Se on kaunista ja koskettavaa, samalla kun kaikelle saastalle mitä tämä maailma päällään kantaa on oma sanansa tai ilmauksensa, kaikki julmat, epäoikeudenmukaiset ja ahdistavat teot ja tapahtumat kerrotaan sanoina, vanhat naiset käyttävät sitä halveksuessaan jotain tai juorutessaan jostain, ikätoverini käyttävät sitä solvatessaan ja pilkatessaan minua. Silti, kieltä täytyy rakastaa, mutta minua todenteolla harmittaa kun en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään täysjärkistä ja toimivaa pitkiin aikoihin.