Joskus, ihan suoraan sanottuna, on masentavaa olla olemassa, hengittää ja kulkea paljain jaloin maan päällä jota peittää lasinsirut, piikkilanka ja terävät kivet. Voisi ehkä lohduttaa itseään ajatuksella, että asiat voisivat olla huonommin, maassa voisi olla vaikka miinoja. Mutta silti, ei se minua lohduta. Pään sisällä on ainoa olemassaoleva tyhjiö, teoriassa siellä voisi tapahtua vaikka mitä, mutta käytännössä siellä ei tapahdu mitään. Voisin raivota aikaansaamattomuudestani, tai laulaa ylistyslaulun sanattomuudelleni, mutta kummassakaan ei ole mitään järkeä, ei ole mitään syytä tehdä kumpaakaan, en halua raivota enkä ylistää sanattomuutta, haluan sanoja, himoitsen sanoja, inhoan aikaansaamattomuutta enkä tiedä missä olen, enkä tiedä minne olen menossa...
  Kun katson kuvia eräästä ihmisestä, ymmärrän jotain itsestäni. Tiedän olevani pakkomielteinen ja menneisyyteen takertunut, olen säälittävä. Jos haluan olla kulkematta tulevaisuuteen, voisin katkaista elämänlankani, mutta pelkään että sekin johtaa jonnekin. Asioiden nykyinen laita ahdistaa, menneisyys saa minut surulliseksi, on ollut parempia hetkiä, mutta myös huonoja, noloja, ahdistavia. Tämä hetki on vain tokkuraista ja väsynyttä olemista ilman sielunrauhaa, tämä hetki voisi olla ihan hyvin harhaa, menneisyys on vain harhaa ja tulevaisuus on pelkkä käsite, kuten äärettömyys, tyhjyys tai ikuisuus. Tuo ihminen oli jotain liian kaunista ollakseen totta, liian kaunista kuuluakseen elämääni. Nyt himoitsen vain vyötä joka roikkuu omenapuussa, joka saattaisi olla hirttoköyteni, teloittajani, paras ystäni, avustajani.
  Mietin minne olen matkalla, päässä soi "Mr. Tambourine Man". Hasiksen tuoksuinen asunto muuttuu umpikujaksi, hasís muuttuu heroiiniksi ja elämä muuttuu euforiseksi sotkuksi, jossa eilinen, huominen ja tämä hetki ovat sulautuneet pastellisävyjen sekaiseksi vaahdoksi, niitä ei saata erottaa toisistaan, eikä niillä ole niinkään eroa. Diileri voi hallita ihmisten elämää, ei ole diileriä, olen vapaa, mutta onneton. Voiko ihmistä syyttää nautinnon tavoittelusta, voiko hänet siksi sulkea kaltereiden taakse? Hän ei satuta ketään, hän ei ehkä ole kukaan, mutta ihminen, onneton, väsynyt, ulkopuolinen maanpinnan tallaaja jonka elämällä ei ole koskaan ollut mitään tarkoitusta.
  Tarkoitusta, asioilla täytyy olla tarkoituksia, muuten ne vain koristavat elämän synkkää polkua, ja sekin on jo tarkoitus. En ehkä tiedä miksi elämä on tälläistä, en ymmärrä miksi tämän täytyy olla niin ainutlaatuista että tietoisuuteni ja minuuteni on täällä. Tunnen mielessäni sellaisen tunteen joka kertoo minulle että jokin on pielessä, elämän tarkoituksessa on jotain mätää. Kun tarkemmin ajattelen asiaa, huomaan etten tiedä mistään tämän elämän ulkopuolisesta, minulla on vain tämä elämä, ei subjektiivista käsitystä mistään elämää suuremmasta, vain tietoa jonka olen saanut toisilta ihmisiltä, ihmisiltä joiden olemassaolon perimmäistä olemusta en tunne. En tiedä ovatko he persoonia samassa mielessä kuin minä Vai kuten sivuhahmoja elämäni tarinassa, jotka vain toimivat suuremman tarkoituksen mukaan. Ehkä minä olen myös sivuhahmo, se selittäisi miksi minulla on niin vähän kontrollia omasta elämästäni. En hallitse itseäni, en ole vapaa. Olen oman elämäni vanki.
  Vapauden puute ahdistaa pientä mieltäni. En ole vapaa tekemään juuri mitään, en pysty toteuttamaan itseäni. On ainoastaan kaksi paikkaan joissa tunnen omaavani edes vähän kykyä hallita asioita: ajatuksissani ja kirjoituksissani. Ne taitavat kuitenkin olla lähes sama asia, mieluummin olisin, tai ehkä sitten en, vapaa hallitsemaan muuta elämääni. Mutta mitä iloa on oman elämänsä hallinnasta jos ei ole vapaa ajattelemaan miten halajaa? Kuulen askeleet kosmisen olennon ja huomaan olevani matkalla kaupunkiin, koska puhelin soi. Näen huulet kosteat, kauniit, joita haluan, mutta käännän katseeni koska huulet kuivat, harmaat kuiskaavat korvaani: nouse istuimeltasi. Sormeni tuottavat ajatuksistani oopiumia, mutta kun haistan savua siirrän itseni pois aatteistani takaisin todellisuuden synkkään pitkään teehetkeen...