Mietin tässä sellaista sairasta ajatusta, että ehkä tämä blogi voisi toimia romaanina, jos vaivautuisin keräämään kaiken tekstin täältä talteen, mutta se ei tapahdu yhden napin painalluksella... Bloginihan ei arkistoi vain ihmisen kasvua, vaan myös tämän kehitystä kirjoittajana ja sellaisenahan se voisi olla aivan uudenlainen romaani, mutta loppujen lopuksi idea aivan tyhmä, olen kirjoittanut tänne liian harvoin ja aloittanut sen liian myöhään. Sinänsä, Vuodatuksen ylläpito voisi lisätä jonnekin sellaisen pienen napin, joka tulostaa blogin tekstin, painattaa sen kovien kansien väliin ja tarjoilee sen kotiovelle sikarien ja konjakin kanssa.
  Taas olen saanut kommentin. Se on positiivinen asia. En tunne lainkaan halveksuntaa mitään enkä ketään kohtaan. Enkä ole edes sarkastinen sillä, jostain syystä kirjoitan tänne vaikka en ole vihainen inspiraation puutteesta enkä katkera elämän kolhuista. Joskus minua pelottaakin miten pystyn vihaamaan ja halveksumaan kaikkea ympärilläni, olen melkein kuin oikea ihminen, paitsi että oma vihani ja halveksuntani on paljon universaalimpaa kuin  tavalllisen tallaajan, en vihaa enkä halveksu yksittäistä ihmistä, asiaa tai aatetta.
  Kommentit kyllä todistavat ettei ihmiset oikeasti pysty lukemaan ajatuksiani, se on helpotus. Mutta se tuo ilmi senkin ettei tekstiäni taideta ymmärtää samalla kuin minä sen ymmärrän. Kun hylkäsin (eli valitsin sekavan spontaanin surrealismin sen sijaan) sen kylmän toteavan tyylin, otin riskin että kirjoituksiani voi ymmärtää useammalla tavalla. Taitaa kyllä olla totta, että tekstissäni on aukkoja, jotka eivät tee kirjoituksestani epäselvää minulle, koska osaan yhdistellä omat ajatukseni toisiinsa (joka on ajatustoiminnalle välttämätöntä), eli pitäisi varmaan alkaa selventää tätä tyyliä, jos haluan tulla ymmärretyksi. Pitäisi kiittää niitä, joilla on rohkeutta lähestyä kaltaistani hirviötä, vaikka vain kirjoittamalla mitään tarkoittamattoman kommentin.
  Toisaalta taas, haluaisin takaisin tuon aiemman kirjoitustapani, joka teki jokaisesta blogin merkinnästä oikean taideteoksen. Niissä aiemmissa kirjoituksissa leikin sanoilla, saan ne taipumaan kauniiksi lauseiksi, jotka eivät ehkä tarkoita mitään, mutta ovat silti nautinto lukea, koska niissä on jotain kosmista vetovoimaa, joka syntyy sekavien ajatusten ja mielentilojen synteesissä. Nyt on kaikki kauneus poissa tekstistäni, olen pelkkä virtsanhajuista elämää arkistoiva byrokraatti, enää sanoissani ja virkkeissäni ei ole sitä, samanaikaisesti maailmaa halailevaa ja tuomiopäivää profetioivaa, sävyä joka teki siitä tekstistä todellisen minäni muotokuvan, jokainen lause oli kuin solu, jonka tumassa oli kirjoitustyylini perimä, jonka saattoi siitä sitten tarpeen tullen kopioda. Mutta ei enää, nyt on kuin tietoisuuteni olisi toisissa aivoissa.
  Nyt tuntuu jotenkin aivokuolleelta alkaa tarinoida viinistä, jota päätin ryhtyä valmistamaan jo muutenkin aika lopussa olevan aikani kuluksi. No loppujen lopuksi aikaa se ei vie siinä mielessä että sen käydessä saatan tehdä mitä tahansa muuta, mutta työtä joutuu tekemään aika ajoin. Jotenkin osuvasti aloitin viinin valmistuksen 11.9. joten voisin varmaan nimetä viinin Nine-Eleventh Hysteriaksi. Nyt se käy ja tekee lopun minusta kun se on valmista. En sitten ole niinkään varma kuinka pitkän
putken sillä saa aikaiseksi, mutta muutaman kuukauden päästä juon korkean kvaliteetin omenaviiniä, oksennan sinne tänne enkä ajattele stressaavaa olemassaoloani. Laisinkaan. Lainkaan. Kumpi on dramaattisempi sana?
  Luin kirjan nimeltä "Nisti", jonka oli kirjoittanut nisti nimeltään William S. Burroughs. Mielenkiintoinen teos, monessa mielessä vie juuri sinne päihdeongelmien juurille ja kertoi useita tieteellisiä tosiasioita vaikka olikin vain kaunokirjallisuutta, mutta silti parempi pohja päihdeongelmaisten hoidolle kuin byrokraattien ja poliitikkojen lyhytnäköiset paskapuheet. Jossain määrin se selittääkin miksi heponistien olemus on sellainen kuin se on, ja mukavan sävyn antoi päähenkilön seksuaalielämä: hänellä on vaimo, vaikkakin vain avovaimo, mutta silti hän siinä ohessa nussii myös miehiä, vaikka mitään pitkiä eroottisia kohtauksia ei kirjassa ole, tämä asia ei jää lainkaan hämäräksi. Ei mikään elämänmakuinen teos, hiukan se myös toistaakin itseään, ei itse tarina mutta tiettyjen sanojen viljely joka puolelle, narkkaria ja narkomaania kertoja hokee paljon, mutta myös homoa ja hinttaria.
  Lainasin myös Anaïs Ninin teoksen "Henry ja June", sillä jostain syystä olen pakkomieltynyt lukemaan June Mansfield Milleristä kertovia teoksia, erityisesti jos ne sisältävät viittauksia tämän biseksuaalisuuteen. Voi olla että olen hieman liian mieltynyt epätavallisuuksiin ihmisissä ja hahmoissa, erityisesti naisten väliseen homoseksuaalisuuteen, en vain siksi että se on eroottista ja
kiihottavaa, vaan koska se on myös kaunista, niin kaunista, että miehen ja naisen välinen rakkaus kalpenee sen rinnalla, eikä vain kalpene, vaan muuttuu
harmaaksi. Oletukseksi. Sitä paitsi, onhan tuo Anaïsin teksti kaunista ja mukavaa luettavaa, se on sitä uudella tavalla, en ole koskaan ennen lukenut samanlaista, on kuin ymmärtäisin Anaïsin ajatuksia täysin. Niin siis "Henry & June" on pätkä Ninin päiväkirjasta, eikä niinkään fiktiivinen työ.
  Jos olisin sattunut tuntemaan Junen henkilökohtaisesti, olisin varmasti rakastunut häneen, ja pakkomieltynyt, kuten pakkomiellyin häneen. Tämäkin kait on vain yksi mieleni sairauden ilmentymä, mutta silti, voin vain kuvitella millainen nainen on Junen täytynyt olla, saadakseen Henry Millerin sekä Anaïs Ninin rakastumaan ja pakkomieltymään itseensä. Mielessäni pyörii lumoava kuva Anaïsista ja Junesta yhdessä, kävelemässä Pariisin kaduilla käsi kädessä, kaiken ollessa 1930-luvun mustavalkoista, ainoan värin ollessa sen, mikä syntyy sanoilla...