Taas kerran kirjoitin novellin, siitä otsikosta, jonka keksin ensimmäiselle sarjakuvalleni, tai ei se ollut sarjakuvan otsikko eikä nimi, vaan sen oheistekstin otsikko, tai siis blogimerkinnän otsikko. Mutta kuitenkin, ihan sama se on, sillä eihän tuo lause juuri mitään tarkoita, kun se minun suustani tulee. Eikä kukaan kuitenkaan lue kirjoittamaani proosaa.

"Tervetuloa elämän päätepysäkille, naiset ja herrat." Kuului kaiuttimista keskellä pimeintä yötä, elämänlangalla kulkevassa höyryjunassa.
"Niin, siis mitä missä?" Kysyi morfiinitokkurassta pikkuhiljaa virkistyvä mies.
"Elämän päätepysäkille, saavumme sinne noin 15 minuutin kuluttua." Ääni vastasi kysyjälle ja niille jotka eivät olleet uskaltaneet kysyä.
"Ainiin, mutta miksi?" Tiedusteli sekavan oloinen, lyhyeen hameeseen ja verkkosukkahousuihin pukeutunut nainen.
"Paikalla kaksikymmentäviisi istuva utelias neiti on täällä, koska sammui 30 asteen pakkasessa lumihankeen. Jos joillekin muille läsnäolonsa syy on epäselvää, sitä sopii tiedustella nyt sillä matkaa ei ole enää paljoa jäljellä."
"No niin no..." Aloitti tuo yhä sekava, karkean sängen kasvattanut mies.
"Paikalla kaksikymmentäkolme istuva herra on täällä koska nukahti morfiinipiikin jälkeen ja hänen hengityksensä niin ollen lakkasi."
"Kröhöm..." Availi ääntään hämmentyneen näköinen alaston neitokainen istuimella numero kolmekymmentäkaksi.
"Paikalla komekymmentäkaksi istuva nainen on läsnä koska diazepamin vaikutuksen alaisena antoi humalaisen asiakkaansa hakata itsensä hengiltä."
"Anteeksi, mutta..." Suutaan availi kalpea laiha ujon oloinen poikaparka.
"Paikalla neljäkymmentäkahdeksan istuva nuori mies söi vanhempiensa kipu- ja unilääkkeet voimakkaassa humalassa."
  Vaunusta alkoi kuulua pelokasta muminaa ja se jatkui hetken aikaa, muita matkustajia ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan, tai he tiesivät jo, missä ja miksi he olivat, ja mihin he olivat matkalla. Kuului lyhyt melodinen merkkiääni ja kaiuttimet alkoivat jälleen kerran puhua.
"Tervetuloa elämän päätepysäkille, hyvät huorat ja narkomaanit."

Minuuttinovellit ovat alkaneet kiehtoa minua nykyään. Minuuttinovelli on miellyttävän lyhyt, mutta silti sisältörikas tekstilaji, jota on helppo lukea ja helppo kirjoittaa. Siitä ei tarvitsi karsia sanataiteilua, mutta toisaalta siihen ei tarvitse pakottaa tarpeetonta sisältöä. Sellaisen lukemiseen menee muutama minuutti jos sitäkään ja lukemista ei tarvitse keskeyttää kesken, kun sen saa luettua loppuun niin nopeasti. Harmi vain ettei se taida muita ihmisiä juuri kiinnostaa.