Taas vaihteeksi kirjoitin novellin. En mitään kovin pitkää enkä kiinnostavaa, mutta ehkä pääsen taas kirjoittamisen makuun kun tarpeeksi yritän. Olen kyllä laiska enkä jaksa yrittää, mutta kuitenkin, täytyyhän sitä jotain tehdä tässä saastaisessa puritaaisessa yhteiskunnassa, jotta saa kulkea vapaalla jalalla, siis niin vapaalla jalalla kuin mahdollista, eli oikeastaan ei lainkaan vapaalla. Tämä on siis genreltään minuuttinovelli, kun en oikein ole saanut sellaista novellikelpoista inspiraatiota vielä.

Uneliaassa euforiassa, punaviinipullon miedossa humalassa, istuimme keskenämme hämärässä huoneessa, pöydän molemmin puolin, hänellä savuke suussaan ja sen savu velloi ympärillämme, tehden tilaisuudesta entistä mystisemmän ja sitäkin rakkaamman muiston.
"Minä kuolen." hän sanoi.
"Ethän kuole, olet terve kuin pukki."
"Et taida ymmärtää mitä "minä kuolen" tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että vaikka sinä sanot etten kuole, asia muutu mitenkään. Se tarkoittaa että minä kuolen."
  Silloin minä ymmärsin. Hänen elämänsä oli lopuillaan, ei kuten terminaalivaiheessa olevalla syöpäpotilaalla, vaan kuten ihmisellä, joka on jo elänyt ikuisuuden ja on jo unohtanut mikä elämän tarkoitus on. Ja kuten hän lupasi, hän kuoli.

Haluaisin kyllä kuulla mitä ihmiset ovat tästä mieltä ja miten he tätä tulkitsevat, sillä tuon inspiraatio oli sellainen yksityinen ajatuksiin katoaminen jonka jälkeen maailma ei enää ollut sama paikka jossa olin ajatuksiin uponnut. Kun on ollut sellainen olo etten osaa enää kirjoittaa, tämän tekstin kirjoittaminen oli aika lohdullista. Harmi etten ole saanut sellaista inspiraatiota ja kirjoitusintoa joka minulla joskus on ollut...
  Nyt on sellainen itsetuhoinen olo, kun tuntuu että kaikki räjähtää kohta ja olen jonkun toisen kengissä. En minä ole tämä ihminen, minä olen vapaa kuin taivaan lintu enkä jumissa enkä yhdessä pienessä ihmisyhteisön luolassa jota kutsutaan opiskeluksi. En ole enää varma haluanko mitään, olenko kukaan ja tulenko elämään yli huomisen harmaan aamunkoiton jonka jälkeen kaikki on verta oksennusta ja ulosteita kaikkialla, missään ei ole rauhaa. Kaikki on pelkkää paskaa, valheita silmänlumetta tai unta. Kun unessa näen jotain kaunista, tiedän että se on vain unta, että todellisuus on rumin asia jonka olen koskaan nähnyt. Asun sikarintumpin sisällä - olen paperia ja minä palan.
  En usko että ihminen voi alistua tällä tavalla, olen orja tai olen huora ja enkä lainkaan sillä seksuaalisella tasolla vaan koko elämän jokaisessa kerroksessa, kaikki mitä minä olen omistaa joku toinen ja loppu tulee enkä koskaan näe päivänvaloa silloin kun itse sitä haluan nähdä. Ihmisiä virtaa ja kaikki on kuin natsi-Saksassa kolmesataa vuotta sodan jälkeen, mikään ei ole oikeasti muuttunut paitsi värit, ajat ja muodot mutta silti se on vankila. Olen takertunut unessani näkemään hahmoon joka sanoi minulle : "Olet kauneinta mitä olen koskaan nähnyt."
Enkä koskaan sanonut hänelle että hän oli ja on Venus, jumalatar, aito ja oikea elävä jumala, jota voi koskettaa ja rakastaa, toisin kuin sitä "isähahmoa" jonka löytää raamatusta aina kun muistaa olla etsimättä. Miksi sen piti olla niin, miksi minun piti herätä unesta? Makaan kaikkein mieluiten elämän meren rannalla pää täynnä oopiumia ja jalat vedessä hitaasti upoten niin ettei enää voi hengittää, sillä veden päällä olevaa ilmaakaan ei voi oikeasti hengittää, se on hidasta ja tuskallista myrkkyä, joka pitkittää elämää tarpeettomasti, aiheuttaa rakkuloita henkitorveen. Veistän hänestä patsaan ja kivetyn polvilleni sen juureen, mutta silti sen enkä hänen...
  Ja Pink Floyd soi... And if your head explodes... And if the dam breaks up many years too soon... I'll see you on the dark side of the moon... ... ... The lunatic is in the head... Ja niin se jatkuu ikuisuuden hampaiden rakoon ja muuttuu musiikista ihmisen hulluudeksi... Surrealistinen peruna on kirjani takakannessa, mutta minä olen omena, joka halkaistaan Lihaveitsellä. Kuun pimeä puoli kutsuu, kuuletko hei herra? On aika lähteä, et voi jäädä enää puistonpenkille istumaan, sillä joku on laittanut jalkaväkimiinoja puistonpenkeille... Et voi istua, mutta et sinä tunne seisomisen tuskaakaan, öljyssä keitetty kelvoton paskiainen, jonka tuhannet sanat ovat murskattuja suolapähkinöitä ja turvonneet ja tulehtuneet halvaantuneet kädet... Miellyttävä puutumus on meidän taivas hei sinä siellä, meillä ei ole mitään syytä enää olla täällä... Kieli on karvainen ja kaikki maistuu syövältä. On aika räjähtää tai syttyä palamaan, kun maailma kääntyy päälaelleen, kun kuolema koputtaa lattian jalkojen välin neliönmuotoiseen avaimenreikään... Eikä meillä ole enää mitään syytä jatkaa eteenpäin...
  Ilma on haljennut atomi ilman elektroneita, taivas on siloitettu pinta siellä missä ei oikeasti ole mitään muuta, marmoria jonka uurteet täyttyy oikeiden ihmisten verestä. Eikä verellä ja oikean ihmisen hengellä ole täällä mitään arvoa, sillä elämä on vankila, vankila kivesten ja ajatusten välinen sokkelo, kun tunteet ja järki sotkeutuvat toisiinsa ja kuvittelevat olevan jokin uusi jumala, kun mikään ei enää tunnu järjettömältä tai raivostuttavalta, eikä mikään tarkoittaa juuri sitä, ei mitään.