Tänään on taas tälläinen ontto olo, ei tunnu miltään eikä ole juuri mitään ajatuksia pään sisällä. Johtuu varmaan siitä että en ole tehnyt mitään tähdellistä, toljottanut televisiota ja puhunut tyhjänpäiväisistä asioista muiden perheenjäsenten kanssa ajattelemisen sijaan. Suoraan sanottuna tunnen olevani taas tyhmentynyt, vähemmän älykäs. Olen varma että liika työntekeminen ja televisio tuhoavat kykyä ajatella luovasti. Toivun kyllä tästä kunhan tulee taas kunnollisia tunnekuohuja ja toimettomuutta, silloin osaan kirjoittaa ja filosofioida elämästä. Ihmiskunta on tainnut saavuttaa sen Uljaan Uuden Maailman...

Tälläisinä hetkinä tulee ajateltua miten kauniita sellaiset järjettömän melankoliset kävelyretket aamuyöllä pitkin kaupungin tyhjiä katuja ovat. Melankolia on itsessäänkin kaunis sana, kaunis tunne, mutta jos se jatkuu liian pitkään, se muuttuu masennukseksi. En pidä melankoliaa masennuksen (sen hetkellisen mielentilan, enkä sen mielenterveyden häiriön) synonyyminä. Melankolia on sellaista surumielisyyttä johon ei liity ahdistusta, raivoa tai häpeää, vailla varsinaista lähdettä tai syytä. Mietin niitä kertoja kun olen kävellyt oranssia hehkuvien katulamppujen alta, miettynyt suuria sanoja ja suuria ajatuksia, hieman surullisna jostakin ja sen jälkeen istunut kirjoittamaan...

Harvat ihmiset osaavat arvostaa tunteitaan, kykyään tuntea. Taiteilijana ymmärrän tuntemisen arvon, sillä kauneimmat kuvat syntyvät suurista tunteista, enkä puhu vain kuvataiteesta, vaan myös kirjallisista ja musikaalisista kuvista. Vai voiko musiikki olla kuvaa? On totta että hapoissa joskus musiikki muuttuu kuviksi, tai siis siinä omassa todellisuudessa, mutta itsessään sitä on vaikea pitää kuvana. Kuva on jotain pysyvää (pysyvämpää), kun taas musiikki on hetken hurmaa, se soi ja sitten se katoaa, kappale pitää soittaa uudelleen jotta sen voi kokea uudelleen, kun taas maalaukset ja kirjojen sivut pysyvät.

Ei siksi ihmekään että tietyt päihteet houkuttelevat ihmisiä niiden laittomuudesta huolimatta. Kannabis esimerkiksi voimistaa ihmisen aisteja, varsinaisesti muuttamatta niiden olemusta, ja niin ollen voimistaa aisteista syntyviä tunteita. Psykedeelit taas tuottavat sellaista aistikokemusten ja suurten tunteiden sekamelskaa, että niillä voi melkein paikata länsimaisen liukuhihnaelämän harmauden ja merkityksettömyyden. Molemmista kuitenkin saa voimakkaita positiiviseksi koettavia tunteita vain jos vaikutuksen alaisena ei ole ahdistunut tai epämiellyttävässä ympäristössä.

Viiltely tuottaa kipua, ja voi olla vaikka masentuneelle, tai muista syistä tunteiden ja aistimusten heikentymisestä kärsivälle, ainoa oikeiden, voimakkaiden tunteiden lähde. Kokaiini, heroiini ynnä muut tuottavat hyvänolon tunnetta ja samasta syystä houkuttelevat tälläisiä ihmisiä. Miksi narkomaani on kuin vampyyri, miksi masentunut on kuin syöpäpotilas, miksi narkomaani pitää laittaa vankilaan ja masentunutta pitää hoitaa ja missä kulkee näiden välinen raja?

Televisio voi olla saman ilmiön yksi muoto: televisiosta tulee elämää, jännitystä, rakkautta, eli tunteita. Tarinaan eläytyminen tuo työpäivän jälkeiseen mitättömyyden tunteeseen ja tylsyyteen helpotusta. Siksi se on addiktoivaa ja passivoivaa, televisioon ei keskittyä jonkin keskittymistä vaativan työn tai projektin ohessa. Televisio 2000-luvun oopiumia kansalle, vähän kuten uskonto oli aiemmin, sillä voidaan vaikuttaa mielipiteisiin, levittää informaatiota ja ennen kaikkea: myydä.