Tuli taas vietettyä pari päivää sairaalassa alhaisen hemoglobiinin takia, joka taas johtui tuosta aiemmasta sairaudestani johon tuli joku pahenemisjakso. Lääkitystä, tiputusta ja toimettomuutta. Kirjoitin kaksi novellia, mutta yhteen mittaan ja ne pitäisi vielä kirjoittaa puhtaaksi. Entistä vahvempi lääkitys ja enemmän lääkkeitä toistaiseksi, mutta en aio murehtia sitä, kai se kourallinen pillereitä päivässä menee kun on ennenkin mennyt mutta eri syystä. Jostain syystä tunnen oloni Bukowskiksi kun kirjoitan tätä. Löydän monia samankaltaisuuksia hänen novelliensa kanssa. Mutta en runojen, en lue Bukowskin runoja, sillä ne ovat paskaa kuten hän itse sanoikin. 

Helen Walshinkin jutuissa oli jotain samaa. Jos puhuisin kaiken tekstini muistuttaisi enemmän William S. Burroughsia. Mutta ei siitä sen enempää, olen siellä missä olen ehkä enemmänkin koska ihailin näiden kirjailijoiden elämäntyylejä, en heitä itsessään, mutta heidän tekstejään. Nämä kirjailijat kiehtovat koska saastassa rypeminen, josta he kirjoittavat, on kiihottavaa ja ihminen haluaisi, muttei uskalla, tai haluaa ja uskaltaa, kokeilla sitä. Siinä on saastaista ja irstasta elämänmakua, joka arkena kiihottaa, muttei tuo tyydytystä. Jotta ymmärtää mitä yritän sanoa täytyy lukea edellä mainittujen kirjailijoiden nimikkoteokset. Nisti, Lutka ja Tarinoita tavallisesta hulluudesta.