He levittivät valkoiset matot sisäpihan kivetykselle, tyynesti ja hartaasti, sillä tiesiväthän he, kuinka arvokkaasta ja hauraasta hetkestä oli kyse. Matolle laskettiin valkoinen tyyny, jolle minä polvistuin. Päälläni oli valkoisesta silkistä tehdyt kaavut. Edessäni oli tarjottimella kaunis tummien jalokivien ja hopean koristama lyhyt miekka. Takani vasemmalla polvistui nuori poika, odottamaan rituaalin etenemistä, valmiina tekemään sen mitä häneltä vaaditaan. Sitä vaadin eniten minä, ja tiedän ettei hän kestä sitä, jos ei suoriudu tehtävästä minun vaatimallani suorituksella. Vaivihkaa takanani istuvalle nuorukaiselle ojennettiin pitkä, kiiltävä, mutta yksinkertainen miekka. Hän piti sen oman tummemman kaapunsa piilossa parhaan kykynsä mukaan.

Aika oli se joka oli sovittu. Nousin pystympään kumarasta ja ajattelin kuolinrunoani: "mitä se olisi?"

"Olisiko se jotain lyhyestä elämästäsi vai pitkä kerronta raskoista taakoista, suruista ja murheista? Vai onko se jotain, mikä iloitsee siitä vähästä, mikä teki joskus harvoin onnelliseksi? Vai olisiko se tuota kaikkea?" Alitajuntani, paniikkini ja melankoliani puhuivat päällekäin.

"Kuolinrunoni olkoon:
Kasvoi kerran siemenestä puu
Nyt sen lehdet syksyn tuuli lennättää
Mutta itse tuo puu polttopuiksi joutui"

"Olkoon asia näin." Totesin alitajunnalleni ja palauduin todellisuuteen

"No lausu kuolinrunosi, tai ole lausumatta ja valmistaudu kohtaloosi." Väkijoukko lauloi kuorossa, malttamatta odottaa illan surunäytelmää.

"Kasvoi kerran siemenestä puu
Nyt sen lehdet syksyn tuuli karkottaa
Mutta itse tuo puu polttopuuksi joutuu"

Sanoin avustajanuorukaiselle: "Älä lyö vielä ensimmäisellä, äläkä toisella viillolla, vasta kolmannen viillon jälkeen lyöt, ja lyödessäsi lyöt niin voimakkaasti ettei pääse minkäänlaista tuskanhuutoa."

Sitten, hiljaisuus, rauhallisuus, odotus. Otin koristellun rituaalitikarini ja vedin syvään henkeä. Nostin veitsen, paljastin vatsani. Pistin veitsen sisään vasemmalta, nielin kaikki halut huutaa sietämättömästä tuskasta, mutta kuollakseen kunniakaasti, on kuoltava hiljaa. Tein viillon oikealle, käänsin vielä veitsen toiseen suuntaan, toin sen takaisin ja halkaisin palleani, Kuulin vain pienen sujahduksen ja kaikki oli ohi.

Veri levisi valkoiselta tyynyltä valkoisille lakanoille, valuessaan muodosti kuvioita kuin eksoottisia kukkia, joku nainen yleisöstä heitteli sekä valkoisia että punaisia ruusunlehtiä tämän makaaberin asetelman päälle. Keskellä seisoi uniformuun pukeutuneen miehen verinen ruumis, veri valui siitä kymmeninä puroina valkoisille lakanoille ja tyynyille, kuljettaen mukanaan myös ne ruusun terälehdet, muodostaen koko ajan kasvavan asetelman.